Sain ystävältäni lahjaksi paidan, jossa lukee ”fuck bullies”. Olin aluksi että ”WAU” ja ajattelin, että tämänhän voisi laittaa töihini, kouluun, kantaaottavasti päälle. Vai voisinko? Tarkemmin ajateltuani, mietin että sehän tarkoittaisi, että vihaan aika monia tuntemiani lapsia, myös muutamia Icehearts -lapsia. Meidän Icehearts -joukkueissa on mukana myös kiusaajia, kuin myös kiusattuja. En minä vihaa heistä ketään. Enkä oikeastakaan niitä muitakaan haastavia lapsia koulussa, joiden tiedän kiusaavan. He ovat mahtavia ihmisenalkuja, pieniä ”työtovereitani” jotka saavat minut joka päivä heltymään, nauramaan ja suuttumaan.
Haluan heti aluksi mainita, että tässä kirjoituksessani ja kokemuksissani puhun alakouluikäisten koulukiusaamisesta, eli pienten lasten koulukiusaamisesta, en koulussa tapahtuneista järkyttävistä väkivaltarikoksista, joista olemme saaneet lehdissä lukea. Nekin tapaukset ovat silti alkaneet ”pienestä” koulukisaamisesta. Siksikin tämä aihe on tärkeä.
Inhoan kiusaamista yli kaiken. Olen aina inhonnut. Äitini on kertonut, että olen pienestä asti ollut se, joka on puolustanut heikommassa asemassa olevia. Tunnen tarvetta tähän edelleen. Elämä, ja varsinkin työ kouluissa, on kuitenkin opettanut, ettei kiusaamistapauksissa tule auttaa vain kiusattua. Kiusaaja on usein se, joka tarvitsee myös apua. Jokaisella kiusaajalla on jokin syy tai tausta, joka luo kiusaamista. Heillä on usein heikko itsetunto, heitä itseään on kohdeltu huonosti tai he kokevat turvattomuutta monista eri syistä. He koittavat kohottaa omaa oloaan ja asemaansa alistamalla, nöyryyttämällä ja jopa satuttamalla muita. Tämä ei oikeuta kiusaamaan, mutta mielestäni ei myöskään hylkäämään heitä.
Jokaisella kiusaajalla on jokin syy tai tausta, joka luo kiusaamista. Heillä on usein heikko itsetunto, heitä itseään on kohdeltu huonosti tai he kokevat turvattomuutta monista eri syistä.
Facebookissa kiertää tällä hetkellä sellainen kannanotto, jossa lukee näin ”Koulukiusaajan pitää vaihtaa koulua, ei uhrin. Jaa tämä julkaisu, jos olet samaa mieltä”. Tällainen julkaisu saa minut kovin mietteliääksi. Ymmärrän, mitä sillä halutaan sanoa. Sillä halutaan vastustaa kiusaamista, ja turvata syyttömän uhrin asemaa ja oikeuksia. En silti jaa sitä. Tiedostan, että kun kiusaaminen on todella pahaa, vuosia jatkuvaa ja uhria vaurioittavaa, ovat seuraukset kiusaamisesta tuhoisat. Laajemmin ajateltuna, kiusaajan siirtäminen uuteen kouluun, uuden tuen piiriin, on kuitenkin vain ongelman siirtämistä. Kiusaaja todennäköisesti löytää seuraavan uhrin ja jatkaa toimintaansa. Minusta itse kiusaaja ei ole ongelma, hänen tekonsa ja syynsä kiusaamiseen ovat se ongelma. Ei pieni lapsi, joka on hukassa itsensä, tunteidensa ja egonsa kanssa. Tunnen näitä pieniä kiusaajia useampia. Heitä, joita luokkakaverit kutsuvat kiusaajiksi. Ketään tuntemistani, ei ole läpeensä paha. Harvoin, väittäisin etteivät koskaan, pienet lapset ole läpeensä pahoja. Minä pidän heistä.
Minusta itse kiusaaja ei ole ongelma, hänen tekonsa ja syynsä kiusaamiseen ovat se ongelma. Ei pieni lapsi, joka on hukassa itsensä, tunteidensa ja egonsa kanssa.
Kiusaamista on kaikkialla. Kiusaajia on kaikenlaisissa kouluissa. He tulevat erilaisista perheistä, erilaisista kodeista ja taustoista. Kiusaamiseen tulee puuttua aina. Mieluiten jo aikaisessa vaiheessa, silloin kun siihen voi vielä matalankynnyksen toimenpiteillä vaikuttaa. Ratkaisua maailmanlaajuiseen kiusaamisongelmaan ei ole löytynyt, mutta mikä lasta, joka jatkuvasti kiusaa muita, voisi auttaa? Mielestäni ei ainakaan alati vaihtuvat aikuiset, toistuvat kiinnipidot, huutaminen, uhkailu, vihaiset ja halveksuvat katseet. Viha ja halveksuminen luo ympärilleen vain lisää vihaa.
Ratkaisua maailmanlaajuiseen kiusaamisongelmaan ei ole löytynyt, mutta mikä lasta, joka jatkuvasti kiusaa muita, voisi auttaa? Mielestäni ei ainakaan alati vaihtuvat aikuiset, toistuvat kiinnipidot, huutaminen, uhkailu, vihaiset ja halveksuvat katseet. Viha ja halveksuminen luo ympärilleen vain lisää vihaa.
Iceheartsin toimintamallissa on eräs arkinen keino, jota itse pidän tiettävästi parhaana. Se keino on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen toistuva hymy, tervehdys, hyväksyvä katse, halaus, huumori ja kysymys ”Mitä sinulle kuuluu?”. Se, että jaksaa kerta toisensa jälkeen kertoa sanoilla tai näyttää teoilla ”En hyväksy sitä mitä sinä teit, mutta minä hyväksyn sinut. Minä pidän sinusta”. Haluan uskoa, että jossain vaiheessa, se tuottaa tulosta, kun kiusaaja itse ymmärtää olevansa arvokas myös hyvien tekojensa ja ominaisuuksiensa kautta.
Haluaisin että me kaikki koulukiusaamista vastustavat keskittyisimme poistamaan kiusaamista, emme kiusaajaa.
