Kun puhumme suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, ajattelemme tavallisesti julkisia palveluja, sosiaaliturvaa ja lainsäädäntöä. Hyvinvointivaltio näyttäytyykin usein valtion ja kuntien toteuttamana menestystarinana. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta. Toinen puoli on kansalaisyhteiskunnan ja erityisesti järjestöjen merkitys hyvinvointivaltion rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Suomalainen hyvinvointivaltio on syntynyt julkisen vallan ja kansalaisyhteiskunnan vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä – eikä se selviydy tulevaisuudessakaan ilman molempia.
Kansalaisyhteiskunta on yksi toimivan demokratian kivijaloista. Se tarjoaa ihmisille mahdollisuuksia osallistua, järjestäytyä ja vaikuttaa yhteisiin asioihin sekä tuo julkiseen keskusteluun kokemuksia ja näkökulmia, jotka muuten saattaisivat jäädä kuulematta. Järjestöt ovat kansalaisyhteiskunnan keskeisiä toimijoita: ne yhdistävät ihmisiä, rakentavat yhteisöllisyyttä ja osallisuutta sekä välittävät kansalaisten kokemuksia päätöksentekoon. Erityisen tärkeä tehtävä järjestöillä on kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rinnalla kulkijoina, auttajina ja oikeuksien puolustajina. Järjestöt antavat äänen ihmisille, joiden on usein vaikeinta saada oma äänensä kuuluviin.
Pohjoismaissa julkinen valta on perinteisesti tukenut järjestöjen toimintaa myös taloudellisesti. Tämä on mahdollistanut pitkäjänteisen ja ammattimaisen työn, uusien toimintamallien kehittämisen sekä tuen tarjoamisen myös sellaisille ihmisille, joiden auttaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa tai jotka jäävät helposti julkisten palvelujen ulkopuolelle. Julkinen rahoitus ei ole ollut järjestöille vain avustus, vaan yhteiskunnallinen investointi osallisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn. Samalla se on vahvistanut kansalaisyhteiskunnan itsenäisyyttä ja kykyä nostaa esiin myös julkisen järjestelmän puutteita.
Julkisessa keskustelussa järjestöavustukset esitetään usein huomattavana menoeränä ja niiden leikkaukset merkittävänä keinona tasapainottaa valtiontaloutta. Mittasuhteet on kuitenkin syytä pitää mielessä: esimerkiksi STEA-avustukset muodostavat vain noin 0,3 prosenttia valtion budjetista. Niitä leikkaamalla ei ratkaista Suomen velkaongelmaa. Sen sijaan vaarana on, että synnytetään uusia ja entistä kalliimpia ongelmia, kun kaikkein eniten apua tarvitseville tarjottavaa matalan kynnyksen tukea, ennaltaehkäisevää työtä ja palveluja vähennetään. Lyhyellä aikavälillä syntyvä säästö muuttuu pitkällä aikavälillä moninkertaiseksi kustannukseksi.
Suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on pitkä ja vahva perinne, jonka mukaan vaikeatkin poliittiset päätökset on pyritty tekemään yhteiskunnan kokonaisetua ja suomalaisten hyvinvointia ajatellen. Tämä traditio näyttää nyt murenevan. Järjestöihin kohdistuvissa päätöksissä vaikutukset ihmisiin ja koko yhteiskuntaan näyttävät jäävän toissijaisiksi. Samalla näytetään kinnasta niille moninkertaisille kustannuksille, joita sosiaalisten ongelmien kasautuminen aiheuttaa pitkällä aikavälillä.
”He eivät ymmärrä, mitä he ovat tekemässä.” Tämä ajatus nousee väistämättä mieleen, kun yrittää ennakoida järjestöavustuksiin kohdistuvien leikkausten seurauksia. Esimakua saatiin vasta hiljattain, kun Suomeen syntyi niin sanottu peukku-paniikki: vaarallisen muuntohuume alfa-PVP:n käyttö yleistyi, sen seuraukset tulivat näkyviksi kaduilla ja ilmiö herätti laajaa huolta. Asiantuntijat olivat jo pitkään varoittaneet poliitikkoja päihdehoidon riittämättömyydestä ja järjestöjen päihdetyöhön kohdistuvien leikkausten seurauksista. Varoitukset kaikuivat kuuroille korville, ja kehitys oli juuri se, josta asiantuntijat olivat varoittaneet: ongelmat kärjistyivät, eikä apua ollut ajoissa saatavilla. Kun ennaltaehkäisevää työtä ja matalan kynnyksen tukea heikennetään, ongelmat eivät katoa. Ne palaavat moninkertaisina inhimillisinä tragedioina, turvattomuutena ja huomattavasti suurempina yhteiskunnallisina kustannuksina. Myös yhteiskunnallisina ja moraalisina paniikkeina.
Hyvinvointivaltion hyvinvointi ei synny ainoastaan palveluista. Ihmiset tarvitsevat myös kokemusta kuulumisesta, mahdollisuuksia osallistua ja tunteen siitä, että heillä on merkitystä toisille ihmisille. Järjestöt tarjoavat paikkoja, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa, auttaa toisiaan ja vaikuttaa yhteisiin asioihin. Samalla ne rakentavat luottamusta ja yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta.
Tämä on hyvinvointivaltion kannalta olennaista. Palvelujärjestelmä ei yksin pysty korvaamaan yhteisöjä, ihmissuhteita ja kansalaisten omaa toimintaa. Hyvinvointivaltio tarvitsee rinnalleen elävän kansalaisyhteiskunnan. Heikommassa asemassa olevat tarvitsevat tukea. Hiljaiset ja hiljennetyt tarvitsevat äänen. Yksin jääneet tarvitsevat yhteisön. Väliinputoajat tarvitsevat rinnalla kulkijan. Avun ulkopuolelle jääneet tarvitsevat jonkun, joka tavoittaa heidät. Päätöksentekijät tarvitsevat tietoa siitä, mitä ihmisten arjessa todella tapahtuu.
Järjestöiltä leikkaamalla ei siis leikata vain yksittäisistä toiminnoista. Samalla heikennetään hyvinvointivaltion kykyä auttaa, ehkäistä ongelmia ja pitää kaikki mukana.
Mikko Salasuo
Iceheartsin Erityisasiantuntija, talous- ja sosiaalihistorian dosentti
Kirjoittaja on keskustelemassa kansalaisyhteiskunnasta livenä striimattavassa tilaisuudessa Visiottomuuden päivistä kohti uutta yhteiskuntaa – Kansalaisyhteiskunta kestävän tulevaisuuden rakentajana
