Se alkoi yllättäen. Niin yllättäen, ettei hän osannut tehdä mitään. Jähmettyi kauhusta ja hämmennyksestä. Syytti sitten itseään. Miksi en tehnyt mitään? Miksi en juossut karkuun? Miksi en sanonut, että ei, ei noin saa minulle tehdä?
Nuoressa mielessään päätteli, että se oli oma syy. Varmasti annoin itse syyn siihen. Enkä edes kieltänyt. Uskoi, kun sanottiin – kenellekään et voi kertoa – kukaan ei ymmärtäisi tätä ystävyyttä. Uskoi, kun sanottiin – ilman sinua varmasti kuolen, en jaksa enää elää, jos sinua ei ole.
Aikaa kului, ahdisti, pelotti, inhotti. Kertoi aikuiselle, ammattilaiselle. Tämä sanoi: ”Ikävää, mutta ei sille mitään voi.” Kun viimein sai koottuaan voimansa ja ilmoitti – tämä ei käy, minulle ei saa tehdä näin, en ota vastuuta elämästäsi tai kuolemastasi – oli vastassa uusi kahle. Jos sinä et ole ystäväni, varmasti löydän toisen. Eikös se sinun ystäväsi ole yksinäinen ja onneton? Hänestä teen uuden ystäväni, jos sinä lähdet.
Piti valita, joutuuko ystävä samaan vankilaan. Ahdistuksen, pelon ja inhon vankilaan. Ei hän voinut sinne ystäväänsä lähettää. Suostui vielä salaisuuteen.
Aikaa kului, ahdisti, pelotti, inhotti. Kunnes ystävä kertoi – mitä kauheaa hänelle oli käynyt. Yhdessä he voimaantuivat. Poistuivat pelon, inhon ja ahdistuksen vankilasta. Näkivät painajaiset, pelkäsivät puhelimen soittoääntä, eivät halunneet olla yksin. Puhuivat, puhuivat, puhuivat.
Ja selvisivät.
Olen tehnyt nuorisotyötä yli kaksikymmentä vuotta. Olen kuullut liian monta tarinaa seksuaalisesta häirinnästä, hyväksikäytöstä. Yhteistä eri tarinoissa on kaltoinkohtelijan vallankäyttö. Se, miten nuori kokee olevansa ansassa. Ei näe ahdistavasta tilanteesta ulospääsyä. Ei kertakaikkiaan tiedä, mitä tehdä. Ei kerro kenellekään, koska pelkää. Pelkää häpeää, pelkää reaktioita, pelkää seurauksia. Siksi tervehdin ilolla #metoo kampanjaa. Sen myötä me aikuiset kerromme uudelle sukupolvelle – ei, tätä ei tarvitse sietää. Se loppuu tähän. Minä autan sinua. Jos etukäteen tietää, että näin voi käydä, osaa tilanteessa toimia. Sama juttu, kuin ensiapukurssi. Niin arkiseksi haluan seksuaaliselta häirinnältä suojautumisen tulevan.
”Nuori traumatisoituu häneen kohdistuvista seksuaalisista teoista ja häirinnästä. Yksikin haittaava seksuaalinen teko saattaa riittää. Nuori on aikuista haavoittuvaisempi seksuaalisen häirinnän ja kaltoinkohtelun tilanteissa.” Väestöliitto. (https://www.vaestoliitto.fi/?x27375=5579663)
Kuten aina tabujen kohdalla, vastarinta on suurta. Osa ei varmasti tiedä, mistä puhutaan ja ihmettelee siksi. Osa ei ymmärrä, miten alisteisessa asemassa oleva traumatisoitunut ihminen toimii. Osa taas tietää toimineensa väärin, mutta kun kaikki muutkin, mutta kun aina ennenkin, mutta kun itsehän se siinä tarjolla oli.
”Traumaattisessa tapahtumassa on usein kyse täydellisestä avuttomuuden tunteesta, minkä aiheuttaa todellinen tai mahdollinen uhka henkeä, ruumiillista koskemattomuutta tai mielenterveyttä kohtaan. Yksilön normaalia ajatusmaailmaa järkytetään, mikä altistaa hänet hämmentyneeseen ja turvattomaan tilaan.” Trauma, Wikipedia.
Selvittyään pahimmasta hän ymmärsi. Se, miten hän toimi, oli täysin normaalia. Se psyykkinen mekanismi, jonka on tarkoitus häntä suojella, kääntyikin häntä vastaan. Trauma aiheutti sen, että ajatukset olivat puuroa. Trauma aiheutti sen, ettei kehenkään voinut luottaa. Trauma aiheutti sen täydellisen avuttomuudentunteen, joka sai pysymään hiljaa. Hän etsi lisää tietoa, hän etsi keskusteluapua.
Hän valmistui ammattiin, omat mörkönsä kohtasi ammattilaisen kanssa, jotta ei niitä eteenpäin siirtäisi. Hän halusi löytää ne, jotka ovat yhtä hiljaa, kuin hän aikoinaan. Hän halusi nähdä, kuulla ja auttaa. Lopulta hän ymmärsi, että hän ei halua enää löytää uusia. Hän halusi, että uusia ei enää tule. Siksi hän päätti kertoa.
Kyllä, minä myös.