Ilo lähtee katseista, hymyistä tai olalle taputuksesta. Yksinkertaisista teoista, joiden voima pienentää suoraan suurempien linjojen aiheuttamaa ajoittaista epätoivoa ja huolta tulevasta. Ne myös ylläpitävät tietoa siitä, että syntyessään ihminen pyrkii tuottamaan hyvää ja vasta kohdattu elämä muovaa motiiveja. Meidän pitäisi muistaa huolehtia muista, sillä onnen tärkein palanen on tieto siitä, että oman elämänpiirin hengittävä mosaiikki jaksaa, hymyilee ja on onnellinen.
Tieto lisää tuskaa ja suru, epätoivo ja ahdistus myyvät. Moneen meistä on istutettu pelko – hallitsematon möykky, joka ei kysele syitä tai etsi ratkaisuja. Valitettavasti se ei poistu vihalla eikä katkeruudella – se olisi liian helppoa ja ehkä siksi houkuttelevaa. Minun ilo on kiinni sinun hymystä ja hänen kauniista sanasta, ihmisyydestä ja halusta olla toiselle oikeudenmukainen.
Välillä uutisten avaaminen ja pääkirjoitusten lukeminen ahdistaa. Kieli on kovaa: leikkaamisia, suorittamista ja vastakkainasettelua. Yhteiskunnalla on meille ruutu, jonka täyttääkseen täytyy jaksaa eikä saa luovuttaa. Jokapäiväiseen journalismiin ja päivän politiikkaan on pesiytynyt retoriikka, jota ei vielä 10-vuotta sitten oltaisi suvaittu. Ajoittain ihmetyttää, mihin suuntaan arvopuhuri meitä on viemässä. Onneksi Icehearts-duuni tarjoaa kokonaan toisenlaisen näkymän elämään. Kahden ja puolen vuoden aikana olen istunut näköalapaikalla otsikoiden ja linjapuheiden taakse. Sinne missä ruoho on kasvamassa – juureen ja perustyöhön. Siellä on ihminen ja sieltä löytyy valtava määrää tahtoa ja halua tehdä lapsillemme hyvää.
Olen kohdannut lastenhoitajia ja lastentarhanopettajia, jotka aamusta toiseen saapuvat töihin. He seisovat vesisaateessa ulkona ja vetävät kurahousun lahkeen vielä kerran saappaan päälle. Kun itkettää, he lohduttavat, ottavat kädestä kiinni, katsovat silmiin ja sanovat kaiken olevan kunnossa. Olen vieraillut kouluissa ja tehnyt yhteistyötä opettajien ja koulunkäyntiavustajien kanssa. Ammattilaisten, jotka järjestäen asettavat lapsen edun ykköseksi ja ymmärtävät erilaisuutta. Olen kävellyt rehtorin auki olevasta ovesta sisään ja oksentanut hetkellisen pahan olon ulos ja kävellyt pois kevyemmin mielin. Oppilashuoltoryhmien kuraattorit, psykologit, terveydenhoitajat ja sosiaalitoimi näyttäyvät tältä kalliolta ryhmänä, joka tekee kaikkensa aivan liian pienillä resursseilla. He venyvät joka suuntaan, mutta myös heiltä löytyy aina aikaa kuunnella. Kaikkia näitä ihmisiä yhdistää sisäsyntyinen tahto auttaa ja välittää. Ehkä olisi oikeudenmukaista, että päättäjät auttaisivat myös heitä eivätkä koettelisi hyvyyden ja venymiskyvyn rajoja. Vahvinkin kuminauha pettää lopulta.
Kahden ja puolen vuoden aikana ihmisyys on tullut iholle. Kuuluun yhteisöön, jonka arvot tunnen omikseni. Välittäminen ja solidaarisuus ovat länsä päivittäin ja työyhteisönä nämä eivät jää pelkästään sanoiksi papereihin. Voin aina soittaa ja minulle soitetaan. Mitä kuuluu? Silti työn ydin on se, joka tuo arkeen eniten iloa. Se jaksaa opettaa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan. Olen tutustunut niippuun mahtavia poikia ja heidän tarinoitaan. He alleviivaavat pelkällä olemisellaan sitä, mistä tässä elämässä on kysymys.
Loppukesästä ryhmään saapui uusi poika. Vuoden muita nuorempi ja päätä lyhyempi. Jännitys melkein maistui ja muu porukka katseli uutta tulokasta mielenkiinnolla. Ehkä hiukan peläten. Miten kävisi oman paikan ryhmässä. Ensimmäisessä leikissä uusi poika kaatui ja satutti polvensa. Salamana ympärille kerääntyi ryhmä poikia jotka lohduttivat ja auttoivat ylös. Jää oli murrettu, leikki jatkui ja kaikki hymyilivät. Itse nielaisin tavallista syvempään ja näin sen taas kirkkaammin – tarvitsemme vain enemmän pieniä hyviä tekoja.
Kirjoittaja, Teemu Heikkilä, on Icehearts-kasvattaja Helsingistä.
