Pitkin kevättä pyyntöjä on sadellut; ”Nelli, milloin me mennään teille?”, ”Pääsenkö mäkin?”, kysyvät myös monet, jotka eivät joukkueeseen mahdu. Mahdollisuuksien mukaan otan myös heitä mukaan toimintoihimme. Jos vain voisin, niin ottaisin kaikki mukaan joka paikkaan. Sydäntä särkee tämä rajallisuus.
Minulla on ollut tapana kutsua tytöt omaan kotiini kahdesti vuodessa. Ihan vaan kylään. Aluksi se oli käytännön asia. En keksinyt muuta paikkaa, jossa voimme rauhassa kokkailla ison ja energisen(ehkä myös vähän sotkuisen) ryhmän kanssa. Nyt meille on muodostunut ihana perinne, jota me kaikki odotamme.
Tänään ohjelmassa oli lettujen paistoa. Mukana uusin työntekijämme, Espoon tulevan tyttöjoukkueen kasvattaja. Hän teki taikinan ja paistoi letut. Samalla kuunteli ja katseli, miltä Iceheartsin tyttötyö näyttää. Mukana oli myös harjoittelijani, yhden joukkueeni tytön äiti. Hän harjoittelee suomen kieltä, kulttuuria ja työelämän käytäntöjä. Hän kattoi pöydän ja siivosi jäljet viimeiseen asti. Lisäksi kanssamme touhusi yksi pikkusisko, mainio neljävuotias.
Istuimme pöydän ääressä ja esittelin vieraat. He olivat tervetulleita porukkaan. Leikimme varvashippaa, puhuimme peleistä ja kesän leireistä. Hypimme trampoliinilla, hoidimme pupuja ja söimme lettuja. Maistoimme myös tekemääni herukkamehua. Toisten mielestä omituisen makuista, toisille ihan tuttua.
Ei siis mitään ihmeellistä. Ja silti tosi ihmeellistä. Monen mielestä epä-ammatillista. Olen kuitenkin huomannut näiden vierailujen olevan sekä itselleni, että tytöille, tosi arvokkaita. Tytöt ovat vieraitani, näkevät missä asun ja ketä perheeseeni kuuluu. Minä kuulen vierailuilla paljon heidän kodeistaan, tavoistaan ja perheistään. Olemme vähän kuin perhetuttuja.
Se nostaa kummasti sosiaalista statusta välitunnilla, kun voi sanoa aikuiselle toisten kuullen: ”Muistatko, kun oltiin teillä kotona?”.
Lähdön hetkellä yksi tytöistä oli peiton alla vierassängyssä. Hän ilmoitti, että tässä hän nukkuu sitten kun tulee yökylään. Toinen innostui ja kertoi, että laittaa patjan tämän viereen lattialle ja nukkuu sitten siinä. Tytöt, jotka eivät tavallisesti ole missään tekemisissä toistensa kanssa, suunnittelivat yhteistä yökylää kotiini.
Muistelimme edellisiä vierailuja. Kaikenlaisia kommelluksia on käynyt. Nyt niille voi jo nauraa. Otin muutaman valokuvan ja kerroin, että näitä on mukava katsoa muutaman vuoden päästä – yhdessä.
Kesän leireistä kyselin jokaiselta; ”Kai pääset mukaan? Toivoisin tosi paljon, että tulet”. Illalla puhelin soi: ”Mä varmistin, että pääsen mä leirille. Kun sä sitä kysyit”.
Olen niin onnekas, kun saan tehdä työni näin. Kohdata, kuunnella, nähdä, käyttää aikaa, kutsua kotiini nämä minulle tärkeät ihmiset. Tytöistä näen sen – ajan ja vaivan, välittämisen – hyvän ihmissuhteen tuloksen. He ovat jo varmoja siitä, että ovat tervetulleita. Aina.
Nelli Niemelä Suomen Icehearts ry, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä