Minkäs tähären

Joitakin vuosia sitten, ehkä jo nuoruudessani, laulajamestari Piirto teki laulun, jonka toinen värssy alkoi juuri otsakesanoin. Laulussa yksinäisyyttään huokaava neito kertoo kirjeessään, miten hän kaipaa Ruattinmaalle töihin lähtenyttä sulhastaan. Laulu ei anna vastausta.

Jokainen Icehearts-kasvattaja sitä vastoin tietää tarkkaan, minkästähren lähti iceheartsille töihin. Jokaisena työnsä päivänä hän näkee sen menon, johon vastaus löytyy ainoastaan kasvattajan välittämisestä. Pitkäkestoisesta, kärsivällisestä välittämisestä, johon ei trenkää montakaan katkosta tulla, katkosta, jota lapsi ei ymmärrä. Sairaudet, lomat, vapaa-ajat lapsikin ymmärtää. Välittämättömyyttä, näkemättömyyttä, puuttumattomuutta lapsi ei voi tajuta.

Toimintamallimme on tutkimuksen kohde. Jokainen kasvattaja kerää materiaalia, jolla osoitetaan, miten toiminta tehoaa. Dataa kertyy, kenties joskus tutkija alkaa sitä analysoida. Tutkija odottaa tiedon kerääntymistä, ryhtyy toimeen sellaista tarpeeksi asti saatuaan. Tämän päivän kasvattajaa tutkimus ei tue eikä avita, se toivottavasti tuo päättäjille, virkaihmisille kunnissa, maakunnissa ja valtakunnissa lujan pohjan rakentaa eettisesti kestävä kasvatus- ja koulutusjärjestelmä.

Sen järjestelmän näen hyvänä ja välittävänä tienä tulevaisuuteen, jossa suvakkeja ei kukaan enää herjaa, jossa auttajat saavat itsekin apua tarvitessaan. Siinä tulevaisuudessa jokaiselle on oikeasti paikka, olipa pieni, suuri, keskikokoinen, keski-ikäinen, keskonen, yliaikainen tahi juuri ihannetapaus.

Iceheartsin kasvattaja tietää ja tuntee koko ryhmänsä. Jokainen lapsi voisi kertoa, että katselin tänään kasvattajaa silmiin ja hän katsoi minua silmiin. Minä tiesin ja hän tiesi sen, mitä meidän joka päivä tuleekin tietää. Kasvattaja tietää, että opettajat tietävät, mitä hän puuhaa, he voivat tehdä yhteistoimin työtä lasten hyväksi. Lasten vanhemmat, olivatpa eronneita tahi yhdessäeläviä, tietävät, että kasvattaja on olemassa meidänkin lasta varten.

Iceheartsin sydämessä on joukkueurheilu. Olen varma, että jonain päivänä joku iceheartslapsi on edustamassa yhteistä isänäidinmaatamme maajoukkueessa. Sen on tehnyt mahdolliseksi arkityö ja arkileikki koulun ja juhlahetkien lisäksi. Joukkueurheilun vuoksi ei silti yksikään joukkueessa oleva lapsi ole tuota huippua vähäarvoisempi. Tämän olen nähnyt yhdessä jo valmiiksi urheilleessa, kouluilleessa ja aikuistuneessa joukkueessa.

Tapasin yhden näistä nuorista aikuisista viime kesän kuumuudessa palatessani Helsingistä syöpäsäteilyn jälkeen Valkoon päin. Hän huikkasi kadun toiselta puolen, tervehti. Juttelimme ja sitten hän sanoi, että yksi meidän pojista voisi päästä pelaamaan johonkin divarijoukkueeseen. Hän oli ylpeä siitä, että valmennus, johon hänkin aikansa osallistui, oli kantanut näin hyvään tulokseen. Hän oli ylpeä joukkuetoveristaan.

Juuri sen tähären.

Edellinen kirjoitus:

Näkeekö auttaja?

Seuraava kirjoitus:

Ei saa lyödä, ei saa kiusaa