Lapsi, suru ja viha

Lapsi aloitti heti syksyn alussa. Riehui, oli uhmakas, tottelematon. Kirosanoja, lyöntejä päivä täysi. Pian se tarttui muihinkin. Aikuiset kummissaan. Mikä nyt? Mietittiin, pohdittiin – mitä tehdä?

Taas yksi tunti, jossa lapsi ei pystynyt olemaan. Huusi, paiskoi, karkasi. Jäin lapsen kanssa kahden. Menin lattialle istumaan, vihaisen mytyn viereen. ”Sulla on ollut riitoja kavereiden kanssa?” ”Ei.”

”Sulla on ollut kotona vaikeeta?” ”Ei.” Kirosanoja, tavaroiden heittelyä. Lapsi suostui kalasteluun, joten jatkoin hetken aikaa.

Menin vielä lähemmäs, makoilin lattialla, katsoin kattoon. ”Olet surullinen?” Ei vastausta. Oikeilla jäljillä siis. ”Olet surullinen, koska jotain on käynyt?” ”Ei.”

”Olet surullinen, koska sulla on ikävä vanhaa opea?” Ei vastausta. Bingo.

Makoilin edelleen lattialla, lasta lähellä, puhuin itsekseni ja samalla vihaiselle mytylle. ”Mullakin on ikävä sun vanhaa opea. Ja kun on oikein surullinen, tulee vihaiseksi. Ja kun ei tiedä ketä syyttää, syyttää ehkä väärää ihmistä. Ajattelitko, että on uuden open vika, että vanha ope lähti?”

”Joo”

”Siltähän se varmasti tuntuu. Mitä jos kysyisin vanhaa opea käymään? Tiedän, että opella on sua ikävä. Oot tärkeä vanhalle ja uudelle opelle. Vanha ope joutui lähtemään ja koska sulla täytyy olla ope, sait tän uuden. Uusi ope tuli auttamaan, kun vanha ope joutui lähtemään. Uusi ope on musta kiltti ja kiva ja haluaa auttaa sua. Ymmärrätkö?”

”Joo”

Mitä enemmän kohtaan vihaisia lapsia – sitä varmemmaksi tulen siitä, että usein vihan takana on suru ilman ääntä. Piilotettu suru. Se ei aina poistu puhumalla, mutta ainakin tulee näkyväksi. Ja jaetuksi.

Lapsi, suru ja viha.

Nelli Niemelä Suomen Icehearts, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä

Edellinen kirjoitus:

Häpeän tuolla puolen

Seuraava kirjoitus:

Kohtaaminen