Suomessa arvioidaan olevan noin 70 000 syrjäytynyttä nuorta ja syrjäytymisen kustannusten on arvioitu olevan 1,4 miljardia euroa vuodessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että syrjäytyminen periytyy ja että ennaltaehkäisevään työhön sijoitetut eurot tulevat moninkertaisesti takaisin. Tiedetään myös, että inhimilliseen pääoman vahvistamiseen varhaislapsuudessa sijoitetut eurot tuottavat tuplasti enemmän vaikuttavuutta kuin nuoruudessa sijoitetut varat. Silti ennaltaehkäisevä lastensuojelutyö jää usein jalkoihin, kun budjetteja laaditaan.
Syrjäytymisriskejä ovat työttömyys, koulutuksen puute, mielenterveysongelmat sekä harrastuksen puute. Nämä ovat kuitenkin vain oireita. Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 6/2017 tutkijat Petri Hillin johdolla luokittelevat lapset viiteen eri riskiluokkaan, jotka ennustavat syrjäytymistä. Näitä riskejä ovat vanhempien alhainen koulutus, isän tai äidin kuolema, ero tai isän puuttuminen, vanhempien mielenterveysongelmat ja päihteet sekä köyhyys. Suomen parhaat innovaatiot, neuvola ja peruskoulu, tavoittavat ja tunnistavat nämä lapset. Silti lapsille ja perheille tarjottu tuki jää hajanaiseksi ja vajaaksi ja ongelmiin puututaan usein vasta lapsen saavuttaessa teini-iän, kun ongelmat räjähtävät käsiin. Voisimmeko toimia toisin? Säästää inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnan varoja? Katkaista syrjäytymisen kierre?
Syrjäytymisen ehkäisyyn tarvitaan konkretiaa
Sosiaalihuoltolaki uudistettiin 2014. Uudistuksella haluttiin siirtää sosiaalityön painopistettä ennaltaehkäiseviin palveluihin. Myös kuntien valtionosuutta kasvatettiin ja tuki kohdennettiin erityisesti lastensuojelutyöhön. Konkretia ennaltaehkäisevän työn osalta on kuitenkin jäänyt vähiin. Yhtenä syynä on se, että ennaltaehkäisevä työ on vaikeasti määriteltävissä. Onko kaikki hyvinvoinnista huolehtiminen syrjäytymisen ennaltaehkäisyä? Kirjasto, nuorisotilat, kerhot ja ilmaiset liikuntapaikat lisäävät hyvinvointia ja ovat universaaleja toimenpiteitä syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ongelmat kuitenkin kasautuvat pienelle joukolle. Miten mahdollistetaan kohdennetut toimenpiteet, jos samoista hyvinvointia lisäävistä toimenpiteistä ja niukoista resursseista taistelevat kaikkien kuntalaisten yhtäläistä hyvinvointia lisäävät palvelut?
Syrjäytymisen ehkäisy vaatii pitkäjänteistä ja kokonaisvaltaista työtä
Syrjäytymisen ehkäisyyn ei ole vippaskonsteja. Lähelle tuleva palvelu ei auta, jos se on saatavilla vain tiettyinä minuutteina ajanvarauksella, joka voi mennä kuukausien päähän. Varhainen puuttuminen on mahdollista vain, jos puuttujilla on aikaa huomata, turvata ja toimia silloin kun apua tarvitaan sekä kulkea rinnalla.
Koulun rooli syrjäytymisen ehkäisemisessä on kiistämätön. Myös kriminologinen tutkimus tunnustaa selkeän yhteyden koulupudokkuuden, syrjäytymisen ja rikollisuuden välillä. Kysymykseksi jää, miten mahdolliset koulupudokkaat saadaan jäämään kouluun? Kenellä on aikaa pitää heistä kiinni?
Sote-uudistuksessa ongelmallista ennaltaehkäisevän lastensuojelutyön näkökulmasta on, että nykyiset kunnan sosiaalityön tehtävät siirretään maakunnan tehtäväksi sivistystoimen jäädessä kuntaan. Epäselväksi jää mitä ennaltaehkäisevän lastensuojelutyön muotoja jää kuntiin ja erityisesti millä rahoituksella. Kuka vastaa ennaltaehkäisevästä lastensuojelutyöstä tulevaisuudessa?
Syrjäytymistä ei ehkäistä vain yhdellä toimialalla
Yhteiskunnassa puhutaan paljon syrjäytymisen ehkäisystä, mutta puhuessa yläkäsitteillä jää pohtimatta, kuka tekee, mitä tekee, miten tekee ja kuka maksaa? Tulisi puhua niistä sosiaalisista mekanismeista, jotka tapahtuvat instituutioiden sisällä, jotka vahvistavat osallisuutta tai syrjäyttävät. Syrjäytymisen ehkäisy vaatii pitkäjänteistä ja monialaista työtä. Siihen on sitouduttava niin alan toimijoiden kuin poliittisista painopisteistä ja rahoituksista vastaavien päättäjien. Työtä ei voida tehdä siiloissa, mutta niin tapahtuu niin kauan kuin rahoitukset ovat pätkittäisiä ja sektoroituja.
