Korona ja apatia

Kontaktien vähyys ja etätyöt ja -opiskelut sekä harrastusten tauolla oleminen ovat saaneet aikaan ilmiön nimeltä korona-apatia. Koska ilmiö on uusi, sitä ei vielä juurikaan ole tutkittu. Käytännössä kuitenkin ymmärrämme mistä on kyse ja havaintoja on niin lasten, nuorten, kuin aikuistenkin osalta. Päivät ovat samanlaisia, mitään suunnitelmia ei kannata tehdä, koska ne voivat kuitenkin peruuntua, ketään ei voi halata, pienet ohimennen käydyt keskustelut puuttuvat ja aina vaan ollaan kotona (tai peruskouluikäiset onneksi sentään koulussa), koska muutakaan ei oikein voi. Kun tätä jatkuu pitkään, eikä ulkoisia, innostavia asioita ole, moni ihminen alkaa lamaantua ja vaipua apatiaan. Aloitekyky häviää, mikään ei innosta, olo on ulkopuolinen, koska yhteisö ja päivien tarkoitus puuttuu.

Päivät ovat samanlaisia, mitään suunnitelmia ei kannata tehdä, koska ne voivat kuitenkin peruuntua, ketään ei voi halata, pienet ohimennen käydyt keskustelut puuttuvat ja aina vaan ollaan kotona.

Huomaan tämän päivittäin työssäni nuorten parissa. Nykyisin, kun ilmoitan jonkun kivan asian peruuntumisesta, kukaan ei sano mitään. Ei mitään. Kukaan ei jaksa enää ja on turvallisempaa ajatella, että ei se ollutkaan sellainen juttu, mihin olisin kovasti halunnut. Aiempien seitsemän vuoden aikana ne harvat perumiset ovat aikaansaaneet aina viikkoja kestäneen vastarinnan ja tivaamisen. Myös yhteisöllisyyttä vahvistava ja mielenterveyttä ylläpitävä hassuttelu, vitsailu ja pelleily on jäänyt vähälle. Sitä on vaikea tehdä verkossa tai pienryhmätyössä. Nuoret ovat muuttuneet asiallisiksi ja hillityiksi, etääntyneet. Tämän tajusin vasta eilen, kun eräs höpöttelijä kertoi kaverilleen miten kaikki vanhat ihmiset, niin kuin Nelli, vastaavat puhelimeen nimellä. ”Miksi ihmeessä? Kai nyt mä tiedän, kenelle soitan!” Nauroin katketakseni ja ymmärsin, etten ole nauranut niin pitkään aikaan.

Myös yhteisöllisyyttä vahvistava ja mielenterveyttä ylläpitävä hassuttelu, vitsailu ja pelleily on jäänyt vähälle. Sitä on vaikea tehdä verkossa tai pienryhmätyössä. Nuoret ovat muuttuneet asiallisiksi ja hillityiksi, etääntyneet.

Kun yhteisö puuttuu, jotain olennaista jää puuttumaan. Kun huumori ja yhteinen nauru puuttuu, tilalle astuu viha ja valitus, turhautuminen ja pessimismi.

Moni yhteisön ulkopuolella elävä elää tätä todellisuutta vuodesta toiseen. Jos ei ole ystäviä, työtä, on sairas, niin, ettei voi toimia, ei ole ehkä mitään, miksi nousee aamuisin ylös. Silloin elämä on jatkuvaa korona-aikaa. Päivät ovat puuroa, eikä mistään saa kiinni.

Silloin ensimmäinen tehtävä on saada ihminen kiinnittymään johonkin. Luoda hänelle tarkoitus. Antaa sukset, joilla umpihangessa edetä.

Minulla on tapana etsiä maahan katsovia lapsia ja nuoria. Yrittää jututtaa ja saada ainakin nimi selville. Kun tiedän nimen, voin moikatessani sanoa sen ääneen. Opin tämän eräältä hyvin yksinäiseltä nuorelta. Hän kertoi, että tuntui uskomattomalta, kun joku muisti hänen nimensä ja näki hänet. Hän tunsi sittenkin olevansa olemassa kaiken harmaan keskellä. Kun lapsen tai nuoren saa kontaktiin, hän avautuu mahdollisuudelle solmia kontakti myös johonkuhun toiseen. Tämä sama pätee aikuisiin. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen alkaa uskoa olevansa huono. Minulta on pyydetty lukemattomia kertoja anteeksi omaa tyhmyyttä, taitamattomuutta tai sairautta. Se on aina yhtä pysäyttävää. Että ihminen voi kokea olevansa niin huono, että omaa itseä pitää pyytää anteeksi, kun joku vihdoin kuuntelee.

Hän kertoi, että tuntui uskomattomalta, kun joku muisti hänen nimensä ja näki hänet. Hän tunsi sittenkin olevansa olemassa kaiken harmaan keskellä. Kun lapsen tai nuoren saa kontaktiin, hän avautuu mahdollisuudelle solmia kontakti myös johonkuhun toiseen.

Tästä syystä meillä Iceheartsissa on joukkue. Kaikki joukkueeseen kuuluvat eivät pelaa. He kuuluvat silti joukkueeseen. Tämä seikka usein hämmentää, kun siitä kertoo. Ajatus on siinä, että jokaisella on yhteisö, johon kuuluu. Yhteisö, jonka jäsen on. Yhteisö, joka estää vaipumasta puuropäiviin ja apatiaan. Yhteisö, jossa olet ihan yhtä arvokas, olit sitten pelaaja tai et. Ja nyt tämän pienen yhteisön jäsen alkaa tosissaan pohtimaan mistä sitä naurua ja huumoria löytyy rajoitusten aikaan. Vinkkejä otetaan vastaan!

Edellinen kirjoitus:

Luottamus