”Meidän sivuilla on ohjeet tähän hakemukseen, asiakas voi sieltä lukea”. Selitän uudestaan, että asiakas ei osaa suomea eikä englantia. Ohjeita ei ole muulla kielellä. Ratkaisu on se, että minä teen hakemuksen. ”Onko muita ongelmia?” No, onhan niitä. Mitä päätöksissä lukee? Mitä pitää maksaa ja mihin? Asiat käydään läpi. Taas on ongelmana se, voiko joku ottaa puhelun vastaan tai kirjoittaa suomeksi. No, minä voin.
Toinen perhe. Ohjeeksi on annettu, että asian hoitamiseksi hakemus pitää kirjoittaa hyvällä suomenkielellä. Muuten sitä ei ehkä huomioida. No, minä kirjoitan, kuka muukaan? Perhe on odottanut vastausta puolitoista kuukautta. Kirjoittamaani viestiin vastaus saapui päivässä.
Kolmas perhe. Lääkäriaikaa on vaikea varata, jos ei puhu suomea. Sen saa vain puhelimitse jonottamalla. Miten kirjoitat ajan ja paikan ylös, jos et ymmärrä, mitä sanotaan?
Lukemattomia tapaamisia on mennyt ohi, koska kutsu tapaamiseen on tullut kirjeenä kotiin – suomeksi. On pyydetty päivittämään puhelinnumerot – suomeksi. On tullut ohjeet asian hoitoon – suomeksi. Jotkut tahot hyväksyvät numeroni, jotta voin selvittää asiat perheelle. Toiset sanovat, että vain yksi numero on mahdollista laittaa yhteystietoihin. Työntekijän tapaamista joutuu odottamaan pitkään, joten asiat kehotetaan hoitamaan verkossa – suomeksi. Tulkin saa tapaamisiin, mutta suurin osa asioista hoidetaan tapaamisten ulkopuolella. Tulkit sanovat, että osaa lomakkeiden sanoista ei pysty kääntämään kaikille kielille. Niille ei ole vastinetta.
Nämä ihmiset ovat kielen vankina. Systeemimme on kielen vanki. En voi olla ajattelematta tätä resurssien haaskausta, mikä tästä hyvän suomen kielen osaamisen vaatimuksesta seuraa. Kaikki nämä ihmiset, joita tapaan, opettelevat suomen kieltä. Osa puhuukin jo hyvin. Mutta suomen kielen kirjoittaminen on asia, jota ei voi oppia nopeasti. Varsinkaan, jos koulunkäynti on kotimaan ongelmien vuoksi jäänyt vähäiseksi.
Siksi minun on vaikea ymmärtää, miksi ei voi joustaa näiden ihmisten kohdalla, jotka eivät voi toimia siten kuin meidän systeemissämme edellytetään. Miksi pidetään palaveri toisensa jälkeen, kun ongelma on luetun ymmärtämisessä.
He eivät tarvitse ketään kertomaan, että he eivät ole osanneet hoitaa tätä(kään) asiaa. He tarvitsevat jonkun auttamaan paperien täytössä ja selvittämään, mitkä paperit mihinkin viedään. Kun menen perheen kotiin, löydämme aina yhteisymmärryksen, vaikka yhteistä kieltä ei juuri olisikaan.
Minä autan kyllä ihmisiä, jotka pyytävät. Ne pyytävät, jotka tuntevat. Mutta näitä ihmisiä täytyy olla paljon. Miten paljon menee hukkaan aikaa ja resursseja. Miten paljon masentuvat nämä ihmiset. Jokainen, jota olen auttanut, on häpeillen sanonut, ettei osaa. Minun suomenkieleni on huono. Ja läpi kuulen aina ajatuksen – minä olen huono. Jokainen näistä ihmisistä haluaa työtä ja normaalin elämän. He yrittävät tosi kovasti, mutta monessa tapauksessa suomen kielen osaamattomuus tulkitaan haluttomuudeksi yrittää.
Papereissa lukee, ettei ole saapunut tapaamiseen. Ei ole toimittanut tarvittavia papereita. Ei ole hoitanut asioitaan. Ei ole, kun ei ole tiennyt, mitä pitää tehdä. Ei liene vaikea kuvitella asennetta ja ilmapiiriä näissä tapaamisissa.
Me voisimme saada osallistuvia, tuottavia, onnellisia yhteiskunnan jäseniä huomattavasti nopeammin ja helpommin jos suostuisimme siihen, että asiat voisi hoitaa suomen kieltä taitavan ihmisen avustuksella vähän puutteellisemmallakin suomen kielen taidolla.
Pystyisimmeköhän joustamaan?
Nelli Niemelä Suomen Icehearts ry, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä
