Työskentelen nuorten kanssa. Olen työskennellyt jo 25 vuotta. Olemme etäilmiön äärellä ja se on meille kaikille uusi. Sen lisäksi, että työskentelen nuorten kanssa, minulla on nuoria kotona. Kolme nuorta, joista yksi opiskelee etänä lukiossa ja kaksi lähiopetuksessa peruskoulussa, yksi on jo maailmalla. Jos olen jotain oppinut tämän kuluneen vuoden aikana, niin sen, että totuuksia on monia. Näkökulmia on monia. Ja ihmisiä, ihmisiä on monia ja monenlaisia. Yhteistä kaikille lienee se, että jatkuva etäily on raskasta. Toisen asteen opiskelijat leviämisalueilla ovat sen todella kokeneet. Kirjoitan tällä kertaa kotoa, sillä näkökulma täältä on erilainen kuin työssä.
Ärsyttävintä on tekopirteys. Se, että on pakko olla iloinen.
Me aikuiset olemme huolissamme nuorista. Tsemppaamme ja kannustamme, joskus liikaakin. Voidakseen hyvin, ihmisen täytyy saada luottaa ja olla turvassa. Joskus se vaatii rehellisen toteamisen – nyt on näin, koitetaan selvitä. Ei sen enempää. Ärsyttävintä on tekopirteys. Se, että on pakko olla iloinen.
Ensimmäinen asia: itsenäistyvän nuoren telkeäminen kotiin on vaikeaa. Ihan kaikille.
Ensimmäinen asia: itsenäistyvän nuoren telkeäminen kotiin on vaikeaa. Ihan kaikille. Nuoren kuuluisi etsiä ja tutkia, opiskella, tehdä töitä tai mitä hänen nyt sitten kuuluisikaan tehdä. Normaalistihan nuori tietäisi sen itse. Nuoren ei kuuluisi istua koneen ääressä aamusta iltaan. Entisessä ajassa se oli huolestuttavaa. Nyt se on vastuullista.
Toinen asia: itsenäistyvän nuoren kaikki tunteet ja myrskyt ovat nyt kodin seinien sisäpuolella. Se on vaikeaa, ihan kaikille.
Toinen asia: itsenäistyvän nuoren kaikki tunteet ja myrskyt ovat nyt kodin seinien sisäpuolella. Se on vaikeaa, ihan kaikille. Itsenäistymiseen kuuluu myös ajoittainen taantuminen. Itseäni helpotti, kun ajattelin, että vielä pienen hetken, pienen vilauksen, saan nähdä sitä avutonta vauvaa, joka nuoreni joskus oli. Vaikka hän on jo melkein aikuinen, hän on välillä vielä pieni. Kun hän on kotona koko ajan, vailla ikäistään seuraa, hän myös välillä taantuu. Silloin ihan oikeasti se sämpylä, joka ei kohonnutkaan niin kuin piti, voi saada aikamoiset mittasuhteet. Silloin kuvittelen nuoreni kurahousuihin, kaupan kassalle tikkaria vaatimaan. Pettymyksiä, niitäkin elämä meille tuo. Nuori saa vielä kiukutella, vaikka itse emme enää kehtaisi sitä tehdä.
Kolmas asia: ajatuksia ja tunteita on vaikea pitää piilossa nuorelta, kun on yhdessä koko ajan. Tarkoitan tällä asioita, joita yleensä puhun ystävieni tai mieheni kanssa.
Kolmas asia: ajatuksia ja tunteita on vaikea pitää piilossa nuorelta, kun on yhdessä koko ajan. Tarkoitan tällä asioita, joita yleensä puhun ystävieni tai mieheni kanssa. Olen vahingossa puhunut nuoren kuullen asioita, jotka eivät hänelle kuulu. Olen saanut todella viiltävää ja oikeaan osuvaa kritiikkiä. Olisin pärjännyt ilmankin. Olen myös saanut valtavan fiksun keskustelukumppanin, joka ymmärtää elämästä paljon enemmän kuin luulin. Ilman jatkuvaa yhdessäoloa olisin jäänyt näistä keskusteluista paitsi.
Neljäs asia: syöminen, liikunta, riittävä uni. Jos jokin näistä ei toimi, mikään ei toimi. Mutta miten nuoren saa ymmärtämään tämän?
Neljäs asia: syöminen, liikunta, riittävä uni. Jos jokin näistä ei toimi, mikään ei toimi. Mutta miten nuoren saa ymmärtämään tämän? Ja vielä tärkeämpää, miten nuoren saa toteuttamaan tämän? Kuningashetkiäni vanhemmuudessani oli lockdownin aikana ulkoiluttaa huutavaa nuortani hiekkatietä pitkin. Kivet lensivät ja hiekka pöllysi, kun maiharit polkivat tietä perässäni. ”Onko pakko?” ”On!”. Kovin virkistävää pakkokävelytys ei ollut meistä kummastakaan ja päätin siirtyä takaisin keskusteluun. Olen sittemmin tehnyt vaikka minkälaisia sopimuksia nuoren kanssa syömisen, unen ja liikunnan suhteen. Osa on toiminut, osa ei. Ilmeisesti asia on kuitenkin mennyt perille, koska käymme nykyisin yhdessä lenkillä.
Viides asia: toivo. Kun nuori ei jaksa pitää yllä toivoa, jonkun muun on se tehtävä. Jonkun muun on kaivettava voimaa uskoa huomiseen ja siihen, että joskus vielä elämä palaa raiteilleen.
Viides asia: toivo. Kun nuori ei jaksa pitää yllä toivoa, jonkun muun on se tehtävä. Jonkun muun on kaivettava voimaa uskoa huomiseen ja siihen, että joskus vielä elämä palaa raiteilleen. Aina ei vanhempikaan jaksa luoda toivoa, kuorma voi olla kohtuuton. Jos toivo häviää kokonaan, tulevaisuus häviää ja miksi silloin tehdä mitään? Jos kukaan ei jaksa enää toivoa, unelmoida – silloin on aika pyytää apua. Apua on tarjolla. On ystäviä, sukulaisia, opiskelijahuolto, monenlainen keskusteluapu, koulun tai kaupungin palvelut. Jos ensimmäinen taho ei onnistu, kokeile seuraavaa. Jos et itse jaksa, pyydä jotakuta muuta.
Ammattilaisena olen huolissani, kunhan vaan kaikki apua tarvitsevat sitä pyytäisivät. Eivät jäisi yksin. Ja silti äitinä huomaan miten vaikea on apua pyytää. Miten huolissaan pitää olla, että apua nuorelleen pyytää? Miten apua pyydetään jos nuori kieltää sitä pyytämästä? Jos tämä on ajoittain vaikeaa ja raskasta minulle, alan ammattilaiselle, mitä se onkaan ihmiselle, jolla elämäntilanne on jo lähtökohtaisesti vaikea, jos tukiverkot puuttuvat tai ovat vähäiset, jos nuoren tilanne on kriisiytynyt?
Miten huolissaan pitää olla, että apua nuorelleen pyytää?
Keskustelu on lähtökohta. Jos se ei tuota tulosta, kerro ainakin, että aiot apua hakea. Älä hauku, älä arvostele. Jos hermostut, kerro miksi ja pyydä anteeksi. Kerro, että välität ja siksi haet apua. Tiedän, että se on vaikeaa. Mutta ilman avunpyyntöä, kukaan ei välttämättä tiedä, että sitä tarvitset. Kenenkään elämä ei mene pilalle siitä, jos opinnot viivästyvät tai jos on vaikeampi jakso elämässä. Tärkeintä on toivo, se, että jaksetaan uskoa – vielä koittaa parempi aika. Nyt on näin.
Tärkeintä on toivo, se, että jaksetaan uskoa – vielä koittaa parempi aika. Nyt on näin.
Kirjoittamisessa ja ajattelemisessa minua avusti Amanda Niemelä 17v. Hän on yksi niistä, jotka minua joka päivä kasvattavat, saavat näkemään, että en ole valmis. Enkä toivottavasti koskaan tulekaan valmiiksi.
