Ei saa lyödä, ei saa kiusaa

Olen seurannut mielenkiinnolla kiusaamiseen, erityisesti koulukiusaamiseen liittyvää keskustelua ja toimia vuosieni varrella Icehearts toiminnan kyljessä.

Perustimme ensimmäisen Icehearts joukkueen 1996. Ei meillä ollut oikein käsitystä siitä, että mitä siitä seuraisi. Hyvää seurasi. Oman ryhmämme pojat olivat eläväisiä, rauhattomia, maahanmuuttajia, mukavia ja vauhdikkaita kavereita, joilla jokaisella oli syy päästä mukaan joukkueeseen. Tuen tarve.

Aiemmista kokemuksista tiesimme, että missä tahansa ihmisiä kokoontuu ja varsinkin lapsia, esiintyy kiusaamista. Sen tiesivät myös 6-7-vuotiaat pojat. Miettiessämme yhdessä sääntöjä joukkueelle lasten kanssa, yksi pojista nosti käden pystyyn ja sanoi:” Ei saa lyödä!” Erinomaista. Loistava sääntö. Tässä joukkueessa ei saa lyödä ketään. Tuleeko mieleen lisää asioita ja sääntöjä, joita kaikkien pitää noudattaa? Pojat katselivat ympärilleen. Toinen käsi nousi pystyyn: ”Ei saa kiusaa!” Upeaa. Tehän tiedätte hienosti, miten sääntöjä tehdään. Yhteisiä.

Nämä säännöt riittivät ja palaveri oli ohi. Lähdimme yhdessä kenttää kohti potkimaan palloa. Kaksi pojista törmäsivät lähtiessä ja kävivät toistensa kimppuun lyöden ja haukkuen toisiaan. Ryntäsin paikalle ja erotin pojat toisistaan. Keskustelimme hetken tilanteesta ja juuri sopimistamme asioista. Saimme sovittua asian ja jatkoimme matkaa.

Itselleni oli aivan selvää, että säännöt sinällään eivät ehkäise sen paremmin kiusaamista kuin väkivaltaakaan. Koska sovimme säännöt yhdessä kaikkien poikien kanssa, ajattelin asian olevan niin, että he siirsivät valtuudet minulle, aikuiselle, puuttua tilanteisiin, joissa sääntöjä rikottiin. Ymmärsin, etten voi muiden mukana olevien aikuisten kanssa jättää poikia hetkeksikään keskenään yhteisissä tapahtumissa. Tämä siksi, että tilanne, jota kukaan aikuinen ei näe, on erittäin vaikeasti selvitettävissä.

Tuosta hetkestä vierähti 8 vuotta. Olimme yhteisellä pyöräleirillä, jossa poljimme poikien kanssa puolustusvoimilta lainaamillamme pyörillä Vantaalta Tampereelle. Ensimmäinen yöpysähdys oli Nurmijärvellä seurakunnan leirikeskuksessa, jonne pystytimme teltat. Sen jälkeen oli vuorossa sauna. Kysyin pojilta, että haluavatko he tulla saunaan. Eivät halunneet, koska oli niin paljon tutkittavaa lähiympäristössä.  Mietimme tovin aikuisten kesken, että mitä teemme, koska meidän teki mielemme saunaan. Oli kylmä. Oli hiki.

Katselin nurmikolla istuvia poikia. Jokaista silmiin. Hymyillen. Sanoin heille, että jätän heidät pihalle puuhailemaan siksi aikaa, kun me neljä aikuista menemme saunaan. ”Muistatteko meidän yhdessä sopimat säännöt?” Pojat kertoivat muistavansa. Menimme saunaan ja viivyimme tunnin.

Muistan ikuisesti hetken, kun tulimme pois saunasta. Pojat kokoontuivat iltapalalle. He hymyilivät ja koko olemuksellaan osoittivat, että olivat olleet luottamuksen arvoisia. Kasvaneet kokoaan suuremmiksi. Kasvaneet hyvinvointia kunnioittaviksi. Yhdessä.

Edellinen kirjoitus:

Minkäs tähären

Seuraava kirjoitus:

Tuiki tavallinen tärkeä päivä