Kolumni: Libyalainen luulotauti, Juha Vuorinen

Nykymaailman kajossa olen alkanut miettiä, mikä ajoi meidät suunnittelemaan ulkomaille muuttoa juuri kevättalvella 2013. Silloin ei vielä käyty joka puolella keskustelua Eurooppaa huuhtelevasta siirtolaistulvasta, Ukrainassa hallitsi omalla persoonallisella otteellaan Viktor Janukovytš, ja muutenkin maailma näytti olevan kaikkea muuta kuin täydellisen mullin mallin. Eikä arabikevätkään ollut vielä ehtinyt kääntyä synkkään syksyynsä.

Jos olisimme muuttaneet kotomaasta vasta viime keväänä, todelliselle motiivillemme olisi naureskeltu. Olisi ajateltu, että emme me mitään kielipäätä olleet menossa rassaamaan vaan lähdössä pakoon Suomeen asti pyrkivää pahaa maailmaa. Asuttuamme ensin kaksi vuotta Maltalla ja nyt yli puoli vuotta Etelä-Espanjassa voin sanoa, että Suomi on edelleen hyvä maa.

Eniten korjattavaa on nykyisessä henkisessä ilmapiirissä, joka kulkee käsi kädessä älykkyyden kanssa. Suomalaisten älykkyys on tutkitusti ollut laskusuunnassa jo 18 vuoden ajan, ja sen kyllä huomaa. Yksi suuri selittävä tekijä on lukemisen väheneminen ja sitä kautta luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen, kiitos älypuhelinten ja muiden sormella soudettavien verkkoväylien. Valitettavan kuvaavana esimerkkinä käytän nuorukaista, jolle tarjosin ilmaiseksi uusinta kirjaani. ”Kiitos, mutta ei kiitos. En jaksa lukea yhteen putkeen kuin korkeintaan yhden blogitekstin.” Mieluummin ihmiset siis lukevat ja kirjoittavat vain sen verran kuin Twitteriin tai Instagramiin saa mahtumaan.

Se myös selittää osaltaan, miksi keskustelu monikulttuurisuudesta ja siirtolaisongelmasta on molemmissa ääripäissä lähtenyt nyrkkiin puristetuista käsistä. Ei perehdytä taustoihin vaan joko myötäillään tai tuomitaan räyhäämällä oma mielipide kuuluville sosiaalisen median älyttömissä kommentointiketjuissa. Näin ei synny ainuttakaan omaa ajatusta, ja maailman sotaisa historia tunnetusti vilisee surullisia esimerkkejä tällaisesta järjenjuoksumattomuudesta ja sen seurauksista.

Emme siis ole katraani kanssa kartuttaneet ulkomailla vain kielitaitoa, vaan meistä alettiin heti alusta pitäen leipoa paistovalmiita monikulttuurisia pullanmuruja. Lapset ovat olleet niin Maltalla kuin nyt Espanjassakin kansainvälisessä koulussa, mikä panee ilman minkäänlaisia reunaehtoja hyväksymään eri kansallisuuksia ja kulttuureita. Varsinkin Maltalla oli paljon libyalaisia lapsia, ja en epäröi myöntää, että ainakin minulla oli varautunut mielikuva libyalaisista.

Matkan varrella se muuttui joiltain osin myönteisemmäksi, mutta sai myös vahvistusta tuon pirstaleisen maan mielipuolisesta tilanteesta. Ellen olisi asunut risteilyohjuksen kantomatkan päässä Libyasta ja tavannut libyalaisia, en olisi ikinä kiinnostunut kaivamaan tietoa, että valtion rajojen sisään on sullottuna valtava määrä erilaisia heimoja, joilla on omat uskonnolliset ja kulttuuriset vaikuttimensa.

Osalla on sandaaleissaan vuosisatoja vanhoja kiviä, jotka nyt ovat taas alkaneet hiertää oikein kunnolla. Kun esittelin eräälle libyalaiselle äidille visioni Libyasta valtavana eläintarhan häkkinä, jonne on tungettuna sekä kanoja ja kanahaukkoja että leijonia ja antilooppeja, hän alkoi taputtaa ilahtuneena käsiään ja väitti minun keksineen juuri parhaan mahdollisen kuvauksen nyky-Libyasta. Se oli ehkä oudoin asia, jolle olen nähnyt annettavan aplodit.

Kuvassa: Juha Vuorinen

 

Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa: tutustukaa rohkeasti juuri niihin ihmisiin, joita kohtaan teillä on suurimmat ennakkoluulot. Sanonta ”luulo ei ole tiedon väärti” pitää sisällään paljon enemmän viisautta kuin äkkiä voisi luulla.