HS 11.08.2016
Kirjoittanut HS:n toimittaja Susanne Salmi
Kuvaaja: AKSELI VALMUNEN / HS
Ville Turkka perusti urheiluseuran, jotta nuorten ongelmiin puututtaisiin ajoissa. Hän on ojentanut nuoria alkoholinkäytöstä, huutanut vihaisena sekä itkenyt, mutta tässä joukkueessa nuoret pidetään mukana, vaikka kotoa hakien.
NUORI MIES istui yksin ravintolassa ja joi. Hänen edessään pöydällä oli tyhjä paperiarkki ja kynä.
Miehen nimi oli Ville Turkka, ja häntä ahdisti. Turkka oli vasta kolmekymppinen, mutta ehtinyt nähdä riittävästi kurjuutta yhden elämän tarpeisiin.
Hän työskenteli nuorisokodissa, jossa väkivalta ja päihdeongelmat olivat jokaviikkoisia riesoja. Nuoria oli vaikea saada aamuisin kouluun, eivätkä he harrastaneet mitään.
Kun tuopin pohja häämötti, paperi oli täynnä tekstiä. Siinä oli Ville Turkan dream team, unelmajoukkue. Jääkiekkoa innokkaasti harrastanut mies oli päättänyt kerätä kasaan oman lätkäjenginsä.
Unelmien listalle ei mahtunut teemuselänteitä tai sakukoivuja. Heidän sijastaan Turkka halusi mukaan tuen tarpeessa olevia lapsia, joilla ei taloudellisista tai sosiaalisista syistä ollut mahdollisuutta muihin harrastuksiin. Mukaan mahtuisi niin maahanmuuttajien ja yksinhuoltajien lapsia kuin käytöshäiriöisiäkin.
Turkka pelaisi heidän kanssaan niin kauan, että vaikea elämänvaihe olisi ohi. Samalla syntyisi maailman paras jääkiekkojoukkue, joka voittaisi kaikki mestaruudet.
RAVINTOLASTA lähdettyään Turkka esitteli unelmajoukkueensa isälleen, pastori Ilkka Turkalle. Yksissä tuumin he alkoivat pohtia, kuinka projekti saataisiin alulle.
Syntyi Vantaan Icehearts ry, jonka 20-vuotista taivalta juhlistetaan tänä syksynä. Vuonna 2001 perustettiin valtakunnallisesti toimiva Icehearts-järjestö, jonka toiminnanjohtajana Ville Turkka nykyään työskentelee. Järjestö laajeni kolme vuotta sitten, kun ensimmäinen tyttöjen joukkue sai alkunsa.
Tarkoituksena on ehkäistä nuorten syrjäytymistä urheiluharrastusten ja yhdessä tekemisen keinoin.
”Syrjäytyminen on maamme sisäisen turvallisuuden uhkista suurin. Tutkimukset itsemurhan tehneistä, vangeista ja joukkosurmaajista osoittavat, etteivät nämä henkilöt ole saaneet tukea riittävän varhain”, Turkka sanoo.
TYÖSKENNELLESSÄÄN 1990-luvulla nuorisokodissa Turkka huomasi, että lasten ja nuorten ongelmiin puututtiin aivan liian myöhään. Uupuneiden työntekijöiden auttamisyritykset eivät tehonneet enää siinä vaiheessa, kun nuoren koko elämä oli solmussa.
Ongelmat kasaantuivat. Moni nuorista oli kasvanut turvattomassa kodissa tai joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi.
Apua etsittiin alkoholista ja lääkkeiden väärinkäytöstä. Se puolestaan sai etenkin pojat käyttäytymään väkivaltaisesti.
”Usein ongelmista on tiedetty jo varhain. Mutta kun ne jatkuvat kymmenen vuotta, ehtii nuori tehdä niin paljon rikoksia, että nuorisovankila kutsuu.”
Siksi Icehearts ry pyrkii havaitsemaan tuen tarpeen jo siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat vasta ilmenemässä.
Yhdistyksen palkkalistoilla olevat, ammatillisin perustein valitut kasvattajat jalkautuvat syyslukukaudella esikouluihin. Yhdessä erityisopettajien ja sosiaalityöntekijöiden kanssa he pohtivat, kuka lapsista saattaisi tarvita muita enemmän tukea.
Lopulliset ryhmät muodostetaan kevätlukukaudella yhdessä esikoulujen henkilökunnan ja lasten vanhempien kanssa. Kuhunkin joukkueeseen mahtuu reilut 20 lasta. Joukkue toimii 12 vuoden ajan, ja osa lapsista on mukana alusta loppuun.
Kasvattajat pysyvät pelaajien rinnalla läpi heidän lapsuutensa ja nuoruutensa, aina aikuisuuden kynnykselle saakka. He pyörittävät iltapäiväkerhoa, vetävät urheilutreenejä ja osallistuvat päivittäin koulutyöhön lasten ja nuorten mukana.
”Lapset ovat niin makeita omassa kasvussaan. Näet kuusivuotiaan loputtoman uteliaisuuden ja kiintymyksen, joka vaihtuu porukassa maleksimiseen ja oman elinpiirin laajentamiseen.”
Se merkitsee henkistä kasvua myös aikuisille. Turkka tietää sen hyvin, sillä hän ohjasi itse yhtä ensimmäisistä Icehearts-joukkueista. Sitä kootessaan hän ei osannut aavistaa, että toiminnasta tulisi hänelle elämäntyö
KAIKEN piti tapahtua vapaaehtoistyönä samalla, kun muu elämä pyörisi tutuilla raiteillaan.
Pian Turkka kuitenkin tajusi, ettei tekeminen loppuisi kesken. Kun hän ensimmäisissä treeneissä puhalsi pilliinsä, koko joukkue lähti juoksemaan karkuun, sillä he luulivat valmentajan olevan vihainen. Tappeluitakin ehti syntyä kolme, ennen kuin treenit lopulta päättyivät.
Se pakotti Turkan pohtimaan tavoitteitaan uudelleen: kenties ei sittenkään haittaisi, vaikkei hänen joukkueestaan tulisi maailman parasta. Toki he kilpailisivat lajiliiton harrastajasarjoissa, mutta tärkeintä olisi, etteivät nuoret jäisi enää ongelmineen yksin. Siksi heille luvattaisiin joukkueen tuki 12 vuodeksi.
”Jos joku ei tule paikalle harjoituksiin, häneen otetaan kyllä yhteyttä. Kaikkein pahinta nuorelle on se tunne, ettei kukaan usko häneen. Viimeinen niitti olisi, jos ei valmentajakaan tulisi enää hakemaan.”
Vuosien varrella Turkka on poiminut suojattejaan talteen jos jonkinmoisista tilanteista.
Turkan mieleen on painunut elävästi jääkiekko-ottelu, jota ennen hän sai puhelun erään pelaajan äidiltä: poika ei pääsisi mukaan matsiin, sillä edellisiltana oli tullut hölmöiltyä. Äiti oli joutunut hakemaan sammuneen lapsensa kotiin keskellä yötä.
Turkka ajoi kaasu pohjassa pojan kotitalolle, harppoi suoraan tämän huoneeseen ja komensi krapulaisen nuoren miehen ylös sängystä. Paluumatkalla autossa oli hiljaista: nuorukainen oli niin häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan.
”Mutta kun poika astui jäähallilla pukuhuoneeseen, hänen koko olemuksensa muuttui. Yhtäkkiä siinä olikin maailman kovin jätkä, joka kylpi joukkuetovereiden ihailussa juopottelunsa ansiosta. Silloin napsahti”, Turkka muistelee.
Turkka vei pojan jäähallin pimeimpään käytävään ja alkoi huutaa. Ääni kiukusta täristen hän listasi kymmenen syytä, miksi alaikäiset eivät saa juoda.
Lopulta poika purskahti itkuun. Silloin Turkka kysyi, miksi tämä oli juonut. Poika nosti katseensa ja mutisi vastauksen: jotta hän uskaltaisi puhua tytöille.
”Silloin minä aloin itkeä. Kyllä on yhteiskunta sekaisin, kun emme uskalla puhua kiinnostavalle ihmiselle ilman, että juomme alkoholia.”
VÄLIKOHTAUKSELLA oli kuitenkin myös hyvät puolensa. Ne ilmenivät muutamaa vuotta myöhemmin, kun sama joukkue lähti yhdessä kesäleirille. Mukana oli uusi poika, joka vasta haki paikkaansa Iceheartsin jäsenenä.
Ensimmäisenä leiri-iltana Turkka löysi saunan pukuhuoneesta 12 olutpulloa sisältävän mäyräkoiran. Yksi pulloista puuttui. Kimpaantuneena hän marssi joukkueen kapteenien luokse: mitä pojat oikein kuvittelivat tekevänsä?
”Kapteenit sanoivat, että ota iisisti Ville, meillä on tilanne hallussa. Joukkueessa vallitsi yhteisymmärrys siitä, ettei uuden pojan tuomaan kaljaan kajota. Sellaista käytöstä ei siedetty enää ollenkaan.”
Sellaista Iceheartsin toiminta on: vaikka muutos on hidasta, asiat etenevät oikeaan suuntaan. Fyysiset tappelut loppuvat yleensä ala-asteiässä, muut käytöshäiriöt hieman myöhemmin.
Kahdessakymmenessä vuodessa vastaan tulee kuitenkin väistämättä tilanteita, joissa pätevänkin kasvattajan harkintakyky saattaa pettää.
”Tärkeintä on olla rohkea ja seistä omien päätöstensä takana. Jos tulee tehtyä väärä päätös, pitää ottaa hattu kouraan ja pyytää anteeksi.”
Turkka itse on joskus erehtynyt huutamaan vihoissaan koko joukkueelle, vaikka vain muutama pelaaja olisi hölmöillyt. Jälkeenpäin hän on pyytänyt anteeksi kaikkien nuorten kuullen ja selittänyt, miksi tilanne sai hänet hermostumaan.
TÄLLÄ hetkellä Icehearts-joukkueita on lähes kolmekymmentä, ja lajivalikoimaan on lisätty jalkapallo ja salibandy.
Silti Ville Turkan sydän sykkii erityisesti jääkiekolle. Turkka kiekkoili nuorena ykkösdivisioonassa, ja vähältä piti, ettei hänestä tullut ammattilaista.
25-vuotiaana seuraurheilu alkoi kuitenkin kyllästyttää. Jääkiekkoon liittynyt äijäkulttuuri ja veren maku suussa kilpaileminen eivät enää miellyttäneet Turkkaa. Lopullisesti mitta tuli täyteen valmentajan tökerön käytöksen takia.
”Olin vähän masentunut, kun en saanut pelata tarpeeksi. Valmentaja kysyi, että etkö saa tarpeeksi naista, kun noin mökötät. Käsittämätön kysymys!” Turkka tuhahtaa.
Iceheartsissa keskitytäänkin äijäilyn sijaan nauttimaan liikunnasta ja yhdessäolosta. Ne tepsivät nuorten ongelmiin paljon paremmin kuin pelkät puheet, Turkka sanoo.
Sitä havainnollistaakseen hän kertoo tarinan ajalta, jolloin hän työskenteli erityisluokan opettajana. Kahdeksasluokkalaisilla oli tapana tupakoida naapuritalon pihalla. Eräänä päivänä talon asukas ilmestyi raivoissaan luokkaan: oppilaat olivat sotkeneet pihan siivottomaan kuntoon.
Turkka keräsi syylliset kasaan, nappasi siivousvälineet kainaloon ja lähti korjaamaan tuhoja yhdessä nuorten kanssa. Myöhemmin ilmeni, että pihalla oli tupakoitu jo vuosia, mutta yksikään opettaja ei ollut osannut puuttua asiaan yhtä tehokkaasti.
”Ei se puhe ollut tepsinyt niihin kolleihin ollenkaan. Mutta se tepsii, jos tekee asioita nuorten kanssa. Siksi olin itsekin mukana pesemässä seinää. Se on sellaista käytännöllistä rakkautta.”
Samanlaisista rakkaudenosoituksista koostuu myös Iceheartsin toiminta. Toisinaan voittoja tulee, toisinaan ei, mutta valmentajan läsnäolo pysyy.
”Eihän harrastamisella sinänsä ole mitään väliä, mutta jos lapsi ei opi sosiaalista koodia ja vuorovaikutustaitoja, alkaa ongelmia syntyä. Siihen joukkueurheilu on oivallista lääkettä.”
Lue juttu HS:stä kokonaan http://www.hs.fi/elama/a1470796315998
