Tiedät varmaankin Haisulin. Tuon Muumilaakson pienen ja karvaisen otuksen, joka häiriköi ympäriinsä ja kiusaa sekä ärsyttää muita. Aina sotkemassa toisten puuhia. Kerrassaan ikävä tyyppi. Vai onko sittenkään? Minä olen sitä mieltä, että Haisuli on Muumilaakson suurin väärin ymmärretty. Mielestäni hän on ihan tavallinen kaveri, siinä missä sinä tai minäkin. Myös häntä kiinnostavat ihan normaalit asiat, niin kuin vaikka yhdessä toisten kanssa touhuaminen. Hänellä ei kuitenkaan ole riittäviä sosiaalisia taitoja siihen, että hän menisi muiden luo ja sanoisi: “Moi, mä olen Haisuli. Näyttää kivalta toi teidän leikkinne. Pääsisinkö mukaan?”
Mielestäni hän on ihan tavallinen kaveri, siinä missä sinä tai minäkin. Myös häntä kiinnostavat ihan normaalit asiat, niin kuin vaikka yhdessä toisten kanssa touhuaminen. Hänellä ei kuitenkaan ole riittäviä sosiaalisia taitoja siihen, että hän menisi muiden luo ja sanoisi: “Moi, mä olen Haisuli. Näyttää kivalta toi teidän leikkinne. Pääsisinkö mukaan?”
Ei, näin hän ei osaa asioita hoitaa. Sen sijaan hän hakee huomiota osaamillaan ja tehokkaiksi toteamillaan tavoilla, eli juuri noilla edellä mainituilla kiusaamisella ja ärsyttämisellä.
Työssäni tämä seikka, ettei vielä oikein osata hoitaa asioita, näkyy päivittäin. Ympäristö on ehkä hieman Muumilaaksoa arkisempi ja eriskummalliset satuhahmot vaihtuneet tavallisiksi lapsiksi, mutta periaate on ihan sama. Yksi joukkueeni pojista, kutsutaan häntä tässä nyt vaikka nimellä Heppu, puki tämän jokin aika sitten niin tyylipuhtaalla ja kuvaavalla tavalla teoiksi, että se käy tähän hyvin esimerkiksi, jolla saamme siirrettyä asian saduista oikeaan elämään. Tapahtumaketjua on hankala kuvata ihan lyhyesti, eli ennen kuin jatkat lukemista, ota mukava asento niin kuin lapsena, vaikka juuri Muumilaakson tarinoita kuunnellessasi.
Oli keväinen keskiviikko ja iltapäivätoimintamme käynnissä koulumme pihalla. Osalla pojista oli juuri pihasäbä pelit alkamassa. Mutta sitten kentältä kuului: “Tuomas, Heppu vei meidän pallon! “
Ja näin oli tosiaan käynyt, Heppu seisoi kentän laidan ulkopuolella säbäpallo kädessään. Pyysin häntä heittämään pallon takaisin kentälle. Ei vaikutusta. Pyysin uudestaan ja kehotin menemään itse mukaan pelaamaan. Hän ilmoitti kiukkuisesti, ettei todellakaan ole menossa ja nakkasi pallon kentän viereen, josta joku sen kävi hakemassa ja peli saatiin käyntiin. Minä käännyin katselemaan toiseen suuntaan muiden poikien puuhia ja hetken päästä selkäni takaa kuului: “Tuomas! Nyt se pölli meidän maalin!”
Ja toden totta, Heppu raahasi säbämaalia pitkin viereistä jalkapallokenttää ja olikin päässyt jo melkein sen toiseen laitaan asti. No, lähdin kävelemään hänen peräänsä, jona aikana Heppu saavutti pituushyppypaikan hiekkalaatikon ja heitti maalin sinne. Päästyäni hänen luokseen kyselin tietysti ihmeissäni, että mikä juttu tämä nyt on, että miksi hän vei pelistä maalin ja toi sen tänne? Että mikä hänellä nyt oikein on? Mikä kiukuttaa?
Päästyäni hänen luokseen kyselin tietysti ihmeissäni, että mikä juttu tämä nyt on, että miksi hän vei pelistä maalin ja toi sen tänne? Että mikä hänellä nyt oikein on? Mikä kiukuttaa?
“En kerro.” sanoi Heppu.
“No älä sitten kerro, mutta vie maali takaisin.” vastasin.
“Enkä vie.”
“Tehdään sitten niin, että mä vien maalin ja sä voit jäädä siihen vähän rauhoittumaan.”
“Enkä rauhoitu!”
Vein maalin takaisin ja peli jatkui. Kunnes kuului: “Nyt se meni kalliolle!”
Ja jalkapallokentän takana olevalla kalliolla, joka ei turvallisuussyistä ole poikien leikkialuetta, istui murjottava Heppu. “No istukoot siellä hetken rauhoittumassa, mä menen kohta juttelemaan sen kanssa. Keskittykää te vaan omaan peliinne. Mut hei, kiva kun huolehditte kaverista!”
Ei mennyt kuin hetki, kun jostain kuului: “Tuomas, nyt se karkaa!” Heppu ei enää istunut kalliolla, vaan oli kiivennyt alueemme rajana olevan aidan yli metsän puolelle. “Ei se mihinkään karkaa, kunhan nyt uhittelee.”
Heppu uhkasi aika ajoi karata, milloin minkäkin syyn takia, muttei lähtenyt koskaan kuitenkaan kauas. Nytkin siis vaan tyydyin heilauttamaan hänelle kädelläni merkiksi siitä, että olen huomannut hänet ja että hän voisi vaikkapa palata takaisin. Ja koska hän ei saavuttanut tavoittelemaansa reaktiota, eli saanut minua lähtemään peräänsä, niin kohta hän jo kävelikin jalkapallokentällä meitä kohti. Siinä matkalla hän marssiessaan keskeltä muutaman pojan futispeliä potkaisi pallon kauas pois ja tönäisi yhtä poikaa. Lähemmäs meitä päästyään hän heitti toista poikaa metsän puolelta mukaansa löytämällään vanhalla ilotulitusraketin roskalla.
Heppu uhkasi aika ajoi karata, milloin minkäkin syyn takia, muttei lähtenyt koskaan kuitenkaan kauas. Nytkin siis vaan tyydyin heilauttamaan hänelle kädelläni merkiksi siitä, että olen huomannut hänet ja että hän voisi vaikkapa palata takaisin. Ja koska hän ei saavuttanut tavoittelemaansa reaktiota, eli saanut minua lähtemään peräänsä, niin kohta hän jo kävelikin jalkapallokentällä meitä kohti.
Kun sanoin hänelle, ettei ketään voi heitellä millään, hän aloitti laulamaan pilkkalaulua minusta. Laulu oli sanoitukseltaan hyvinkin värikäs ja lajissaan sikäli hieno suoritus, varsinkin pojalta, jonka kotikieli ei ole suomi, mutta olihan sen laulaminen käskettävä lopettamaan. Tähän Heppu reagoi heittämällä minua poskeen kepillä, jolla oli kaivellut ilotulitusroskaansa ja poskeni sai koristeekseen naarmun sekä nokea. Ja laulu jatkui. Ei niinkään juuri poskeni, mutta hölmöilyjen kokonaismäärän takia ja Hepun tuntien tiesin, että nyt hän ei enää tästä rauhoitu ilman rauhoittamista. Niinpä otin häntä kädestä kiinni ja sanoin että hän voi tulla mukaani, kun vilkaisen poskeani peilistä ja samalla hän voisi pikkuhiljaa kertoa, että mikä häntä nyt oikein harmittaa, kun hän käyttäytyy näin.
“En tule enkä kerro!” huusi Heppu ja tuli kuitenkin. Mutta ei kertonut. Ja takaisin tullessamme ilmoitti riisuvansa takkinsa ja heittävänsä sen tähän parkkipaikalle. Kun hän yritti ja huomasi, ettei se ollutkaan niin helppoa toinen käsi kiinni minun kädessäni, niin hän tyytyi nakkaamaan lippiksensä maahan. Talutin hänet jalkapallokentän reunaan, paikkaan, josta näin kaikkien poikien puuhat ja jäimme siihen seisoskelemaan.
“Sä maksat sen.”
“Ai minkä?” minä kysyin.
“Sä maksat mun lippiksen.”
“Miksi mun se pitäisi maksaa?”
“Sä maksat sen, kun joku vie sen.”
“Kukaan ei vie sun lippistä tosta parkkipaikalta. Ja vaikka veisikin, niin miksi mun se pitäisi maksaa? Sinähän sen siihen heitit, kun hölmöilit.”
- “Sä hölmöilit.”
“Siis nyt Heppu, minä en ottanut pojilta säbäpalloa, se olit sinä. Minä en vienyt niiltä maalia ja heittänyt sitä hiekkakasaan, se olit sinä. Minä en mennyt kielletylle kalliolle, se olit sinä. Minä en karannut aidan yli metsään, se olit sinä. Minä en takaisin tullessani potkaissut jalkapalloa pois toisten pelistä, se olit sinä. Minä en tönäissyt yhtä poikaa, se olit sinä. Minä en heittänyt toista poikaa ilotulitusroskalla, se olit sinä. Minä en laulanut itsestäni typerää laulua, se olit sinä. Minä en heittänyt itseäni kepillä poskeen, se olit sinä. Minä en heittänyt sun lippistä parkkipaikalle, se olit sinä. Mulla ei Heppu enää kohta riitä sormet näiden sun hölmöilyjen laskemiseen, niin voitko nyt hyvä mies ihan oikeasti kertoa, että mikä sua harmittaa, niin voin koittaa auttaa sua siinä asiassa!”
Mulla ei Heppu enää kohta riitä sormet näiden sun hölmöilyjen laskemiseen, niin voitko nyt hyvä mies ihan oikeasti kertoa, että mikä sua harmittaa, niin voin koittaa auttaa sua siinä asiassa!
Taas oli hetken hiljaista. Sitten heppu alkoi itkeä ja niiskutti: “Se räpylä oli ensin mulla.”
“Mikä räpylä?” minä kysyin.
“Se räpylä oli ensin mulla ja sit mä sidoin kenkiä, niin joku vei sen ja mä halusin maaliin.”
“Eli siis sulla oli pesisräpylä ja sä olit menossa maaliin? Ja kun sidoit kengännauhoja, niin joku vei sen räpylän sillä aikaa ja meni maaliin?”
“Joo…”
“No mut hei, hyvä kun kerroit mulle mikä sua harmittaa. Mennään juttelemaan poikien kanssa.”
Menimme kentälle.
“Hei pojat, sori, peli seis vähäksi aikaa. Heppu sanoi, että sitä harmittaa, kun sillä oli kuulemma ensin toi räpylä ja se oli menossa maaliin, mutta kun se sitoi kengännauhoja, niin joku otti sen sillä aikaa. Olisko näin voinut käydä?” tiedustelin pojilta.
“Ai jaa, ei me tiedetty, et se oli sillä. Tossa, ota vaan ja mee vaan Heppu maaliin.”
Heppu pääsi maaliin ja peli jatkui. Eli siis koko puolen tunnin ruljanssi ja kaikki siihen liittynyt harmitus ja muut lieveilmiöt ihan vain sen takia, ettei Heppu osannut, hänellä ei vielä ollut taitoja, hoitaa noin yksinkertaiselta tuntuvaa asiaa.
Moni asia on usein enemmän, tai jotain ihan muuta, kuin miltä ulospäin näyttää. Välitunnilla, harrastuksessa, kotitalon pihalla tai Muumilaaksossa noin käyttäytyvä lapsi voi helposti saada kiusaajan ja häirikön leiman. Ja tarkoitukseni ei siis ole syyllistää opettajia, valmentajia, naapureita tai muumeja, mutta meidän työmme ehdoton etu ja etuoikeus on se, että meillä on mahdollisuus ja aikaa ihan oikeasti tutustua joukkueemme lapsiin ja näin ollen minäkin heti tiesin, ettei Heppu huvikseen, tai ilkeyttään hölmöillyt, vaan että joku asia siellä mieltä painoi. Ja tiesin myös sen, ettei hän sitä ihan ensi kysymällä minulle kerro, joten on parasta aluksi vain koittaa pitää tilanne hallinnassa häntä painostamatta. Tiesin, missä kohtaa hän ei enää pystyisi omin voimin rauhoittumaan. Tiesin senkin, että lopulta hän minulle kuitenkin puhuisi. Tiesin, koska tunnen Hepun.
Mutta meidän työmme ehdoton etu ja etuoikeus on se, että meillä on mahdollisuus ja aikaa ihan oikeasti tutustua joukkueemme lapsiin ja näin ollen minäkin heti tiesin, ettei Heppu huvikseen, tai ilkeyttään hölmöillyt, vaan että joku asia siellä mieltä painoi.
Toivottavasti joku rohkaistuisi tutustumaan Haisuliinkin. Ja jos siihen tarvitaan hieman apua, niin tiedoksi vaan Muumilaaksoonkin, että meillä olisi täällä tarjolla tämmöinen ihan hyväksi havaittu toimintamalli!
Tuohon olisi ollut hyvä lopettaa. Mutta en tee sitä ihan vielä. Toivottavasti asentosi on mukava ja jaksat vielä hetken. En malta olla käyttämättä tilaisuutta vastata samalla pariin kysymykseen. Minulta nimittäin kysytään useinkin, että miten jaksan työtäni? Miten jaksan vääntää noiden “Heppujen” kanssa? Eikö se ole raskasta? Ja että, miten ihmeessä jaksan olla aina niin hyvällä tuulella?
Kyllä, on se välillä raskastakin. Tietysti on. Mutta jaksan vääntää “Heppujen” kanssa juuri “Heppujen” takia. He saavat minut niin usein myös hymyilemään ja heiltä saan työstäni parhaan kiitoksen.
Koululuokka, jossa määrällinen ydinjoukko joukkueeni pojista on, toimii yhteisopettajuus periaatteella. Luokassa on siis 37 oppilasta ja kaksi opettajaa. Lisäksi luokan arjessa läsnä on oppisopimusopiskelijani, sekä tietysti minä itse Icehearts-kasvattajana. Viikonpäivät yllä kuvatusta iltapäivästä joku tokaluokkalaisista pohti ääneen, että miksi heidän luokassaan on neljä opettajaa? Joidenkin ällistys oli aluksi suuri, kun heille selvisi, että luokan aikuisista vain kaksi on opettajia, mutta lopulta se hyväksyttiin. Oppisopimusopiskelijankin rooli suunnilleen ymmärrettiin. Jäljelle jäi siis enää minun ammattini ja se aiheuttikin mietintää. Pulman ratkaisi yksi joukkueeni pojista, sama Heppu, jonka iltapäivästä aluksi kerroin. Hän istui paikallaan rauhallisena ja sanoi kauniisti pohdiskellen:
“Tuomas on meistä huolehtija.”
Nyt ei varmaankaan tarvitse sanoa enempää.
