Viisi ja puoli vuotta olen kulkenut joukkueeni mukana koulussa. Aluksi oli vaikea löytää tunteja, joilla olisin hyödyksi. Tytöt olivat pääosin rauhassa tunneilla eikä apua juuri tarvittu. Pikkuhiljaa löytyi kuitenkin tunnit, joilla pystyin auttamaan. Matematiikka, kielet sekä välitunnit, joilla harjoiteltiin sosiaalisia taitoja. Mitä edemmäs koulutaival kulki, sitä enemmän tuli myös esiin ongelmia. Kiersin kouluja ja osallistuin tunneille sen minkä ehdin. Vapaa-ajalla pelattiin, uitiin ja ratsastettiin.
Monen tytön kohdalla oli sama ongelma. Tunnilla kyllä oltiin, mutta ei juurikaan tehty mitään. Kokeen numero oli usein ikävä yllätys, eikä oikein ollut ymmärrystä miksi se on huono, vaikka oli luettukin. Edelleen jatkoin koulusta toiseen, tunnilta toiselle.
Viime kausi salibandyn tiimoilta oli joukkueellemme mahtava. Me, jotka ennen hävisimme kaikki pelit – yhtäkkiä olimmekin sarjakakkosia ja finaalista tuli hopeaa. Tätä edelsi monen tytön kohdalla sinnikäs harjoittelu aiemman hengailun sijaan. Ja ylpeänä voin todeta tytöille: “Teitte kovasti töitä ja katsokaa, mikä tulos siitä tuli.”
Tänä syksynä olen monen kohdalla todennut: ”Opit lukemaan peliä, opit sijoittumaan oikein, opit syöttämään ja opit tekemään maaleja. Samalla lailla opit matematiikkaa ja kieliä. Samalla lailla saat historian koe-alueen hallintaan.” Tätä on jokaisen kohdalla seurannut epäusko. Siihen olen taas voinut tarttua kertomalla, mistä opiskelussa on kyse. Hahmotat kokonaisuuden. Opettelet palaset, yhden kerrallaan. Toistoa, toistoa, toistoa. Minä autan, opettaja auttaa. Kaikki auttavat, jos näkevät, että yrität. Ihan niinkuin salibandyssakin.
Opiskelussa tärkeää on motivaatio ja usko siihen, että pystyy. Kun yhdessä aineessa alkaakin pärjäämään, se mahdollisuus siihen, että voinkin oppia, tulee mieleen muissakin aineissa. Tätä ihmettä olemme saaneet upean työparini Stinan kanssa tässä loppusyksystä ihmetellä. Monet tytöistä, jotka ovat aiemmin alisuoriutuneet aineesta toiseen, ovatkin ruvenneet tekemään töitä koulun eteen. Tähän ovat tietysti vaikuttaneet viisaat opettajat, jotka vuodesta toiseen ovat jaksaneet tsempata ja opettaa. Mutta tähän on myös vaikuttanut se, että tytöissä on virinnyt usko siihen, että hekin pystyvät, jos treenaavat. Samalla lailla kuin salibandya.
Tällä hetkellä tilanne on se, että emme mitenkään ehdi tehdä sitä kaikkea koulutyötä ja läksyapua, jota tytöt pyytävät. Koulutyöstä ja tukiopetuksesta on suorastaan kilpailu päällä. Kuka saa eniten, kuka ehtii varata itselleen meiltä vapaita aikoja opiskelun tukeen.
Ja voi sitä riemua, kun kokeesta tuleekin parempi numero tai kun opettaja kuultemme kehuu jotakin tytöistä. ”Kuulitko Nelli? Mä oon hyvä. Ope sanoi niin. Laitatko mun äidille viestin?”
Laitan. Ja onnellisena selaan kalenteriani. Mahtuisiko tuohon vielä tukiopetus? Ehtisinkö tuossa vielä opettaa jotakin? Pidettäisiinkö vapaapäivänä vaikka pelipäivä ruotsiksi?
Nyt ollaan Iceheartsin toimintamallin ytimessä.
