Sä voit nyt mennä

Olen kantanut tyttöjä reppuselässä vuodesta 2013. Ollut se, jota juostaan vastaan ja jonka huomiosta kilpaillaan. Tänä vuonna on tullut muutos. Olen toki tärkeä edelleen. Mutta – huomaan tyttöjen välillä vaihtavan puheenaihetta, kun saavun paikalle. Kuulen heidän hidastavan tahtia ja avaavan lyhenteitä, kun kertovat asioista, joita en ymmärrä. Välillä heitä naurattaa ja saattaa kuulua halveksiva tuhahduskin, kun olen niin kujalla heidän maailmastaan. Murrosikä, ihana ja kamala yhtä aikaa. Ja niin tärkeä vaihe kohti aikuisuutta, itsenäistä elämää.

Jokin aika sitten toin tyttöjä kotiin uimasta. Keskustelin niin intensiivisesti yhden tytön kanssa, että unohdin moikata kyydistä jäävää tyttöä. Huudahdin hetken päästä ääneen harmitukseni, kun tyttö jäi kyydistä ilman, että reagoin. Vierestä kuului rauhallinen ääni:”Kyllä se tietää, että sä tarkoitit sanoa heippa.”

Toisen tytön koulussa käyn kerran viikossa puolen tunnin välitunnin. Ennen välituntia tulee yleensä viesti, että olenhan tulossa? Hän juoksee aina vastaan, istuu reppuselässä ja puhuu koko välitunnin ajan. Minä kuuntelen. Viime viikolla puolessa välissä välituntia tyttö sanoi:”Sä voit nyt mennä seuraavaan kouluun.” Vieressä seisoi tytön kaveri ja ymmärsin heillä olevan juttuja, jotka ovat kahdenkeskisiä. Samaan aikaan iloisena kasvusta ja haikeana menneestä vaiheesta moikkasin ja ajoin seuraavaan kouluun.

Sielläkin odotti tyttö pihalla. Oli tullut riitaa kaverin kanssa ja hän oli ihan yksin jo toista viikkoa. Pienempänä pystyin puhumalla saamaan välit usein kuntoon. Nyt se tuntui kiusalliselta, he olivat siihen liian isoja. Tunnilla istuin tytön viereen ja kohta toiselle puolelleni ilmestyi tytön kaveri. Aluksi molemmat puhuivat minulle, mutta eivät toisilleen. Pikkuhiljaa hivutin tuoliani kauemmas ja kauemmas, kunnes tytöt olivat ikään kuin vierekkäin. Ja kas, vähän vahingossa alkoivat taas jutella toisilleen.

Marraskuussa olimme matkalla jääkiekkopeliin. Sain puhelun odottaessani viimeistä tyttöä autoon. Poikani paras ystävä, tuttu lapsi monen vuoden ajalta, oli kuollut liikenneonnettomuudessa. Järkytyin ja itkin. Kerroin tytöille, mitä oli käynyt. Tytöt lohduttivat ja ottivat osaa suruuni. Olivat huolissaan pojastani. Jäähallilla toivat suklaata ja karkkia ja olivat läsnä, katsoivat silmiin. Kerroin tytöille myöhemmin, miten tärkeää minulle oli, että he lohduttivat surussa. Olemme käyneet monta keskustelua tuosta illasta. Kun minä olin se, joka itki ja he lohduttivat, auttoivat minua.

Työ jatkuu edelleen. Ongelmia ilmaantuu ja tukea tarvitaan. Mutta yhä enemmän ja enemmän suhde tyttöjen kanssa on muuttunut lapsen ja aikuisen suhteesta nuoren ja aikuisen suhteeksi. Minun ei tarvitse tehdä sitä valtavaa työtä voittaakseni näiden nuorten luottamuksen. Se on syntynyt jo lapsuudessa. Se on vahva ja kestävä. Nyt minun tehtäväni on olla vähän taaempana, saatavilla, mutta ei enää kantamassa. Kertominen ja opettaminen on vaihtunut keskusteluksi. Mielipidettäni kysytään ja vastausta kuunnellaan. Tervetuloa uusi vaihe ja uudet asiat. Muutos on elämän suola.

Seuraava kirjoitus:

Valitus