”Tervetuloa, kiva kun lähdet mukaan!” Hän nousee kyytiin ja kiittää, hymyilee ja kohentaa huiviaan. Onpa mukava saada yksi äiti mukaan nuorten reissuun Joensuuhun. Toivottavasti ei ole hänelle liian kylmää ja eksoottista. Ja toivottavasti saamme jotain keskustelua aikaan pitkällä matkalla – yhteistä kieltä ei juurikaan taida olla. Starttaamme Vantaalta kuuden tunnin ajomatkan kohti TET-harjoittelukohdetta ja yritän pohtia aikuisuutta ja työelämää nuorten näkökulmasta.
Lapset ja nuoret käyttäytyvät välillä aikuisen silmin järjettömällä tavalla. Hukkaavat mahdollisuudet, eivät tee töitä tulevaisuutensa eteen, riitelevät toistensa kanssa ja ovat aivan liikaa puhelimilla. Kun me tarjoamme heille mahdollisuuksia, me lähtökohtaisesti oletamme, että he ajattelevat elämäänsä pitkälle eteenpäin ja haluavat hyvän elämän.
Lapset ja nuoret käyttäytyvät välillä aikuisen silmin järjettömällä tavalla. Hukkaavat mahdollisuudet, eivät tee töitä tulevaisuutensa eteen, riitelevät toistensa kanssa ja ovat aivan liikaa puhelimilla.
Me oletamme, että he ymmärtävät millaista elämä on, kun on aikuinen. Mutta lapset ja nuoret eivät voi sitä ymmärtää, jos he eivät sitä opi. Monella on kokemus siitä, että asiat hoituvat, kun tekee niin kuin aikuinen sanoo. Se on hyvä lähtökohta, mutta kuten tiedämme, kaikki mitä aikuiset sanovat, ei aina sittenkään ole hyväksi.
Monella on kokemus siitä, että asiat hoituvat, kun tekee niin kuin aikuinen sanoo. Se on hyvä lähtökohta, mutta kuten tiedämme, kaikki mitä aikuiset sanovat, ei aina sittenkään ole hyväksi.
Meillä tavallisilla aikuisilla on myös aika kova kilpailija – älypuhelin, some ja netti. Ja sielläkin puhuvat aikuiset. Koronan myötä olen tullut ymmärtämään, mikä suuri valta on pikkuvideoilla, joita riittää aiheesta kuin aiheesta – loputtomasti. Tutuksi on tullut kysymys: ”Nelli, onks totta, että…?” Ja sitten se kysymys voi olla ihan miten mielikuvituksellinen tahansa. Yleensä ikäviin ja etenkin kuvottaviin aiheisiin liittyy myös inhorealistista (tai ainakin sen näköistä) kuvamateriaalia. Todella häiritsevää, todella koukuttavaa ja todella ahdistavaa.
Koronan myötä olen tullut ymmärtämään, mikä suuri valta on pikkuvideoilla, joita riittää aiheesta kuin aiheesta – loputtomasti.
Jos ajatukset askartelevat sotien, väkivallan, maailmanlopun, pornon tai muun yhtä raskaan aiheen parissa päivittäin – voi olla vaikea keskittyä laskemaan rutiininomaisesti laskuja päästäkseen ehkä joskus jossain kaukana siintävään tavoitteeseen. Varsinkin kun se tavoite tuntuu tosi laimealta verrattuna siihen, mitä puhelin ruudultaan tarjoaa. Miksi yrittää, jos ei koskaan kuitenkaan voi saavuttaa sometähtien luksuselämää?
Tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista ja työnteko palkitsevaa, kun olemme mahdollisimman paljon kosketuksissa siihen tavalliseen elämään. Kun autamme lapsia ja nuoria selviämään tuon loputtomasti virikkeitä ja ihan mitä tahansa tietoa tarjoavan maailman ja sitten tämän tavallisen maailman ristitulessa. Kun emme oleta, että heillä on kaikki tieto taskussa ja taito sitä käyttää. Kun emme oleta, että he tietävät ja ymmärtävät miten maailma ja yhteiskunta toimii. Kun annamme heille vastuuta ja he huomaavat olevansa sen arvoisia. Kun teemme yhdessä ja löydämme työn ilon ja palkitsevuuden.
Tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista ja työnteko palkitsevaa, kun olemme mahdollisimman paljon kosketuksissa siihen tavalliseen elämään. Kun autamme lapsia ja nuoria selviämään tuon loputtomasti virikkeitä ja ihan mitä tahansa tietoa tarjoavan maailman ja sitten tämän tavallisen maailman ristitulessa. Kun emme oleta, että heillä on kaikki tieto taskussa ja taito sitä käyttää.
Pääkaupunkiseudulta Joensuuhun lähtö saa aikaan uusia ajatuksia. Huomaamme nuorten kanssa, että tilaa on täällä enemmän. Ihmiset osaavat ajaa pyörillä tosi taitavasti, he varmaan ajavat niillä enemmän kuin me? Kouluja on paljon, keskustassa paljon upeita valoja ja rakennuksia ja ihmisiä illallakin ulkona, nuoriakin tosi paljon. ”Olisikohan täällä kiva asua?”. Työstäkin vähän jutellaan, monenlaista on tullut jo tehtyä. ”Ai ollaanks me oikeesti saatu hyvää palautetta työnteosta? Me kyl tehtiin tosi paljon hommia!”.
Ja oletuksista puheen ollen – se vieressäni istuva äiti, jonka oletin poistuvan ensimmäisiä kertoja pääkaupunkiseudulta kohti eksoottista Joensuuta – olikin se, joka varmisti, että ajan oikeista liittymistä, koska hän oli kulkenut matkan lukemattomia kertoja. ”Talvi on tulossa, näyttää ihan siltä”, hän totesi kuulaassa syysaamussa vitostien varrella, matkalla kohti tuttuja seutuja.
