Näkeekö auttaja?

Auttamistyö on yleensä palkitsevaa ja tunteita herättävää. On upeaa nähdä, kuinka omilla pienillä teoilla voi auttaa ihmisiä arjen pulmissa. Kun oma elämä on tavallista – palkka juoksee, perhe voi hyvin ja työ ja muu elämä on tasapainossa – unohtaa helposti, mitä jatkuvassa ahdingossa eläminen on. Se on pelkoa, epävarmuutta, epäluottamusta ja jatkuvaa ahdistusta.

Auttaja on kuin vaeltaja, joka etenee kirkkaassa säässä kartan ja kompassin avulla. Autettava on ilman karttaa ja kompassia sumun peittämillä tuntureilla. Auttajan neuvot eivät auta sumussa harhailevaa autettavaa. Auttaja ei tiedä, millaista on suunnistaa sumussa ilman karttaa ja kompassia. Sumu ja kartan ja kompassin puute ei yleensä ole autettavan valinta. Se on olosuhde, jossa hän elää ja johon hän on syntynyt.

Ihminen, joka voi jatkuvasti huonosti, näkee ikään kuin huonommin eteenpäin. Hän ei ihastele kaunista talvipäivää ja mieti, mitä kivaa voisi lasten kanssa töiden jälkeen tehdä. Hän miettii, mistä raapii kasaan päivän ruoan ja miten saisi hankittua talvikengät lapselleen. Kun tätä jatkuu päivästä toiseen, itsetunto laskee, positiiviset ajatukset kaikkoavat. Miten olen saattanut elämäni tähän jamaan, mitä olen tehnyt väärin? Miksi kaikilla muilla on rahaa ja aikaa ja voimia elää onnellisesti? Se on epäreilua ja siitä tulee vihaiseksi ja surulliseksi.

Kun elämä kapeutuu, on vaikea keskittyä mihinkään. Kaikki on vain harmaata. Mistä silloin saisi voimia treenata lapsen kanssa ruotsin sanoja tai vastata positiivisesti siihen kymmenenteen wilma-viestiin? Mistä saisi voimia setviä laskupinon ja miettiä jälleen kerran, auttaisiko joku?

Lapsi imee kaiken itseensä. Lapsi oppii, että elämä on vaikeaa ja muut saavat aina enemmän. Lapsi oppii, että ihan kaikkea ei kannata kertoa. Toiset eivät ymmärrä. Hammasta purren hän hymyilee, kun kaveri kertoo Espanjan matkasta, laskettelureissusta ja uusista vaatteista. Miksi hän ei saa ikinä mitään? Se on epäreilua ja siitä tulee vihaiseksi ja surulliseksi. Miksi silloin ponnistelisi opiskelun eteen? Mitä hyötyä siitä on? Lapsi ei hahmota tulevaisuutta kymmenen vuoden päähän. Ammatti, hyvä palkka ja asunto ovat kaukana jossain. Ja jos elämä on epäreilua, kuka voi taata, että hän jotain saavuttaa, vaikka yrittäisikin?

Avun pyytäminen on nöyryyttävää. Meiltä auttajilta usein unohtuu, miten vaikeaa on tunnustaa, ettei pärjää. Ongelmien kasauduttua ihmetellään, miksi ihmeessä ei apua pyydetty aiemmin?

Vaihtoehtoja on kolme. Ensimmäinen on se, että yritetään pärjätä itse, vaikka mikä olisi. Jos on onnea, tämä riittää. Jos tulee takaiskuja, kuten vaikka sairastuminen tai auto hajoaa, tämä ei riitä ja ongelmat kasautuvat.

Vaeltaja kulkee polulla, sumu ei haittaa, koska polku vie eteenpäin. Jos käy huono tuuri, polku häviää. Joskus niin vain käy.

Toinen on se, että apua pyydetään jo pienempiin ongelmiin. Tämä on paras vaihtoehto, mutta jotta sitä voi noudattaa, tarvitsee ihmisiä, joilta apua voi pyytää ja luottamusta siihen, että toiset auttavat. Vaikealla elämänhistorialla nämä ovat ylellisyyttä, joihin kaikilla ei ole varaa.

Vaeltaja kulkee polulla. Aina välillä hän huutaa, jos joku kuulisi, joku jolla olisi kartta ja kompassi. Joku kuulee ja tulee hänen kanssaan. Vaeltaja voi myös pelätä huutaa. Jos huutoon on aina ennen vastannut joku, joka on vienyt ruoat. Hän pysyy hiljaa ja kulkee yksin.

Kolmas vaihtoehto on luovuttaa ja antaa systeemin hoitaa kaikki. Tämä vaihtoehto passivoi. Jos on niin heikoilla, ettei uskalla enää edes yrittää itse selviytyä, on helpompi heittäytyä systeemin vietäväksi ja ulkoistaa vastuu sille. Ja kun vastuu on systeemillä, oma vastuu häviää.

Vaeltaja ei lähde kulkemaan. Hän pysyy paikallaan. Katsoo kun toiset menevät. Onnistuvat ja epäonnistuvat. Mutta hän ei tee mitään.

Tämä kaikki on loogista ja ymmärrettävää. Mutta mitä sille voi tehdä?

Nähdä ja kuulla. Ymmärtää, miksi ihmiset joskus toimivat niin kuin toimivat. Ja jos ei aina ymmärräkään, niin olla tuomitsematta. Ei voi tietää, mistä elämänkokemuksista toinen ponnistaa. Luoda toivoa, nähdä hyvä ja vahvistaa sitä.

Vaeltaa yhdessä, yrittää nähdä se maailma, missä toinen vaeltaa. Muistaa, että se, joka törmäilee, saattaa kulkea sumussa.

Edellinen kirjoitus:

Kohtaaminen, hyvä kohtaaminen.

Seuraava kirjoitus:

Minkäs tähären