Miten suurta ylpeyttä voi pieni poika tuntea, saadessaan saattajakseen, rinnalla kulkijakseen ja ystäväkseen hienon suomalaisen miehen?
Samaa jaettua ylpeyttä tunnen itsekin katsellessani kasvattajiemme touhuilua pienten ja suurempien lasten kanssa kentillä, kouluissa ja kasvuympäristöissä.
Miten turvallista se onkaan. Muistan itse lapsena, kun pääsin kalaan, metsään, nuotiolle, leirille tai mihin tahansa muuallekin miehisessä hyvässä seurassa. Tiesin olevani hyvissä käsissä. Tiesin läheltä löytyvän kainalon tai kyljen, jonka turviin pääsin välittömästi, jos joku asia minua säikähdytti tai pelotti. Lohdutusta en sieltä kainalosta tarvinnut sanoin, vaan ymmärsin katseesta ja hymystä, että nyt on vain aivan turhaa pelätä. Sormella joskus osoitettiin vain ääntä kohti ja hymyiltiin tai sitten aikuinen mies laittoi sormen suun eteen, ettei minua pelottava ilmiö vain minnekään katoaisi. Tai sitten suojasi selkänsä taakse ottaakseen itse ensimmäisenä vastaan tulevan tuntemattoman.
Oliko se sitten kookas lintu, molskiva suuri hauki tai naapurin iso koira. Joskus se oli ihminen ja silloin toki tervehdittiin ja vastauksen kuultuamme jatkoimme matkaamme milloin mihinkin.
Erityisen huolissani olen siitä, että meitä miehiä on opettamisen ja kasvattamisen piirissä aivan liian vähän. Erityistä huolesta tekee se, että etteivät miehet pääse tai hakeudu alalle töihin. Itse koen, että mies turvallisena ja hyvänä aikuisena ja kasvattajana olisi paikallaan lapsia ohjaamassa ja tukemassa.
Kuulin juuri erään ammattikorkeakoulun sosionomi vuosikurssin aloittajista. 65 paikkaa alussa ja heistä kaksi oli miehiä. Mikään ei ole muuttunut omasta sosiaalikasvattaja-ajasta.
Tähän vielä sitten sellainen pieni juttu kaikille niille, jotka miehiä epäilevät. Yksi kilteimmistä ja turvallisimmista lienee joulupukki. Hyvä sellainen.
Kuva: AKSELI VALMUNEN / HS
