Mä lopetan!

Saan joukkueeni nuorelta tekstiviestin.

”Lopetan harrastuksen.”

 ”Miksi?”

 ”Koko ajan tulee isoja laskuja.”

 ”Älä nyt vielä tee lopullisia päätöksiä. Eiköhän tästä selvitä.”

Seuraavana päivänä tapaan viestin lähettäjän äidin ja käymme harrastuslaskuja läpi. Lahjakas poika on käynyt Icehearts-toiminnan lisäksi isomman seuran harjoituksissa. Äiti vakuuttaa, että pystyy laskut hoitamaan. Minä hieman ihmettelen, miten pystyy. Lasku on suuri ja perheellä on todella tiukkaa. Mistä he enää nipistävät, kun kaikesta on jo nipistetty? Sovimme, että seuraavan laskun maksaa Icehearts ja katsotaan jatkossa kuukausittain, miten laskuista selvitään.

Kerron äidille hänen lapsensa viestistä minulle, jossa hän sanoi lopettavansa rakastamansa harrastuksen. Äiti on hämmentynyt. Hänelle lapsi ei ollut lopettamisesta puhunut. Ei ole halunnut vaivata.

Nyt on minun vuoroni hämmentyä. Pala tarttuu kurkkuun.

*****

Sain yllä olevan viestin viime viikolla yhdeltä kasvattajaltamme. Sitä edeltävällä viikolla sama juttu, eri joukkue, eri kaupunki. Sitä edeltävällä viikolla sama. Viesti on aina sama. Lahjakkaat, sitoutuneet nuoret jätetään ns. oikeissa urheiluseuroissa ulkopuolelle. Jos maksu on maksamatta, treeneihin ei ole asiaa. Puhumattakaan ulkomaanreissuista, jonne lähes kaikki muut joukkueen jäsenet lähtevät. Mutta eivät he, joilla ei ole varaa. Tätä tapahtuu jo ala-asteikäisten lasten harrastusseuroissa.

Olen vuosien varrella selvitellyt usean lapsen kohdalla, miten selvitä kasvaneista harrastusmaksuista. Sosiaalitoimen kautta nuorella on mahdollisuus saada muutaman satasen tuki vuodessa. Jotkut seurat myöntävät lahjakkaille stipendejä. Tämä riittää pahimmillaan yhden kuukauden harrastusmaksuihin. Minkä määrän lahjakkuutta me menetämmekään!

Harrastus on toki vain yksi elämän osanen muiden joukossa, mutta yhtä lailla tuo näkyviin sen, mitä eriarvoisuus ja eriarvoistaminen tarkoittaa yksilön kohdalla, lapsen ja nuoren. Se on aktiivista ulos sulkemista siitä joukosta, johon olet kiinni kasvanut. Sen sanomista päin naamaa, että sinä et kelpaa. Ja sen tekevät aikuiset.

Urheiluseurat ovat tärkeän äärellä. Maksut pitää kohtuullistaa. Tähän löytyy keinoja, jos halua on. Ala-asteikäisten ei tarvitse treenata parhaissa halleissa, ammattivalmentajien johdolla. Ei heidän tarvitse lähteä ulkomaille leireille. Ei lasten ja nuorten tarvitse maksaa edustusjoukkueen maksuja. He ovat siihen vääriä maksajia. Eikä maksu jää vain rahalliseksi.

Jokaisen lapsen ja nuoren tulee saada tuntea olevansa tärkeä. Jokaisen nuoren tulee saada kokemus, että hän on yhtä tärkeä kuin muut, riippumatta isän tai äidin lompakon paksuudesta. Hävettää ajatuskin muun kaltaisesta Suomesta.

Edellinen kirjoitus:

Kenen syy?

Seuraava kirjoitus:

Kohtaaminen, hyvä kohtaaminen.