Ollaan tunnettu viisi vuotta. Ohuesti, lapsen kautta, juteltu niitä näitä, ei mitään suurempaa. Jotain on ollut ilmassa, ongelmia, mutta en ole saanut selville mitä. Kaikki on ihan hyvin, saan aina vastauksen.
Yhtenä iltana puhelin piippaa. Lapsi laittaa viestin, että nyt on ongelma, iso. En saa selville mitä. Soitan äidille, soitan ja laitan viestiä. Vihdoin äiti soittaa. Itkee ja puhuu.
Vuosien traumat, vuosien vaikeneminen. Kuulen puheessa kysymyksen – voiko luottaa? Tapaan äidin, kuuntelen. Koko rankka historia, äidin, lapsen, koko suvun. Pidätän henkeä, yritän pitää yllä luottamuksen. Kuin puhaltaisi höyhentä, ettei se vaan putoaisi. Ettei se vaan putoaisi.
Äiti on rikki. Lapsi on rikki.
Vähitellen pääsemme eteenpäin. Tapaamme viranomaisia, paljon. Äiti päättää luottaa, pyytää apua. Se on vaikeaa, mutta hän päättää luottaa. Pala palalta, puhelu puhelulta saamme palapeliä kasaan.
Kuva on valmis, se ei ole kaunis. Se on väkivaltaa, se on vaikenemista, se on pelkoa. Sukupolvesta toiseen.
Äiti nousee siivilleen. Hän taistelee lapsensa puolesta. Me olemme vierellä, minä ja viranomaiset. Monta hyvää ammattilaista. Monta hyvää palaveria. Aina lopuksi halaus, nuo kauniit, suuret silmät ja hento pyyntö: ”Muista rukouksissa, soitellaan?” Joka kerta lupaan.
Lapsi muuttuu, hän jättää kuorensa. Hymyilee, nauraa, keskustelee. Tulee takaisin sieltä, mihin on päättänyt paeta. Tulee lapseksi jälleen.
Tänään äiti kiitti. Siitä, että olen ollut vierellä. Missään en mielummin olisi ollut. Mitään suurempaa en voisi kokea, kuin nähdä, miten äiti nousee, taistelee lapsensa puolesta kuin leijonaemo – ja voittaa. Sanon hänelle: ”Olet ollut vahva, olet uskaltanut pyytää apua ja ottaa sen vastaan. Mitään rohkeampaa en tiedä.”
Leijonaemo. Niin kaunis ja vahva rakkaudessa lapseensa.
Tästä on kyse Iceheartsissa. Kuljemme vierellä niin kauan, että mahdollisuus luottaa syntyy särkyneimpäänkin ihmiseen. Kun särkynyt on valmis luottamaan, siinä me olemme, ihan vieressä. Puhaltamassa höyhentä ilmaan. Ettei se vaan putoaisi.
Jokaisen hankalan lapsen, jokaisen etäisen vanhemman takana on tarina. Tarina, joka odottaa kertomista. Tarina, joka odottaa ymmärrystä. Joskus se vie kauan aikaa. Mutta sitä meillä on. Kaksitoista vuotta.
