Sellainen hetki elämässä, jolloin sekunnissa saattaa ymmärtää, että nyt tapahtui toisen kohdatessa jotain, mikä voi olla lopullinenkin muutos parempaan.
Yleensä siinä menee pidempi aika. Toivottavasti. Ehkä se sekunti saattaa olla se sellainen hetki, kun otollisen ajan koittaessa ja ollessa rakastuu ensi silmäyksellä. Tai ihastuu paremminkin. Toiseen ihmiseen.
Eihän hyvä kohtaaminen kuitenkaan ole rakastumista tai ihastumista, aina. Joskus se on vain sitä turvallista ja mutkatonta kanssakäymistä vaikka valmentajan ja valmennettavan välillä, opettajan ja oppilaan välillä. Ymmärrystä siitä, että me yhdessä voimme muuttua parempaan.
Jos ajattelen pelkästään sitä, että se oppilas tai valmennettava soisi muutoksen alkavan ja ettei se koskisi lainkaan sitä vanhempaa, sitä opettajaa tai valmentajaa, ajattelisin ehkä väärin tai vinoon. Miten suuri se nautinto on, tai pikemminkin ilo, kun näkee saattaneensa muutoksen alulle. Muutoksen parempaan. Kohti luottamusta ja hyvempää vointia.
Olettaen, että opettajalla on kokemus itsellään kohtaamisesta, jonka avulla on itse päässyt eteenpäin voimaantuneena ja tiedostaen, että olen löytänyt ihmisen, joka merkitsee, joka on turvallinen ja jonka luottamusta tai uskoa minuun ei voi horjuttaa helposti, joka kestää epäonnistumisetkin, huonon päivän tai hetken.
Me aikuiset, kasvattajat, tarvitsemme kasvatuksen koittaessa muutaman muistisäännön hyvästä kohtaamisesta. Ensimmäisenä muista katsoa syvälle silmiin. Ne lapsen silmät palaavat aina omiisi, jos syvälle katsot, ajan kanssa. Toisena muista hymyillä suurella hymytunteella. Sellaisella hymytunteella, joka on vilpittömäksi välittömästi tunnistettavissa, yhdessä niiden kiinnostuneiden silmien kanssa. Sitten lapsen katseen jo viipyessä silmissäsi, on hyvä tervehtiä hymyillen ja sanoa vaikka: Mukavaa, että sinä olet täällä.
Eikä meidän tarvitse muuksi muuttua. Ihan omana itsenä eteenpäin kohdatessa.
Sellaisesta kohtaamisesta alkanee luottamuksen tie, joka on lopullinen muutos parempaan. Kaikille.
