Kiusaamista ja kapinaa

Isoja otsikoita, isoja tapahtumia viime aikoina. Isoja mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kahdessa tunteita nostattaneessa tapahtumassa on paljon samaa.

Ensin tuli kiusaaminen ja väkivalta kouluissa. Sen jälkeen aktivistien kapina, joka johti poliisin ja  aktivistien konfliktiin. Järkyttäviä tapauksia, jotka saivat ihmiset hätääntymään ja suuttumaan. Molemmat videoitiin. Molemmista kirjoitettiin isot otsikot. Molemmat herättivät suurta kuohuntaa ja mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Molemmissa haluttiin löytää syylliset ihan muualla, kuin siellä, missä asia tuli ratkaista.

Koulussa tapahtuvissa kiusaamis- ja väkivaltatilanteissa itse tilannetta edeltää yleensä selvitettävissä oleva tapahtumien kulku. Puuttuminen, keskustelu ja toimenpiteet. Ja silti, aina ei saada tilannetta estettyä ennalta. Ennaltaehkäisy on vaikeaa, koska kukaan ei voi varmasti tietää, mitä tulee tapahtumaan.

Tämän takia koulussa on oltava riittävästi aikuisia. Riittävästi ihmisiä, jotka osaavat auttaa, kun vaikea tilanne tulee tai mielummin jo silloin, kun näyttää siltä, että vaikea tilanne on tulossa.

Olen todistanut lukuisia, lukuisia kertoja, kuinka tämä hienosti hoidetaan. Silti joskus käy niin, että jokin vaikea tilanne tulee yllätyksenä. Kun näin käy, on tärkeintä pysähtyä. Selvittää asia ja estää sitä toistumasta. Tämä onnistuu parhaiten, kun asiaa selvittävät ihmiset tietävät, mistä on kyse ja tuntevat oppilaat ja vanhemmat.

Pysähtymiseen tarvitaan myös aikaa. Mikäli tehtävää on liikaa, kellään ei ole aikaa. Silloin oikaistaan ja asia jää kunnolla selvittämättä. Se ei tule käsitellyksi, vaan toistuu. Kiusaamistilanteet ovat aina erilaisia. Näkökulmia on monta ja syitä lukuisia. Siksi mikään yksittäinen ratkaisu ei sovi kaikkiin. Mikään menetelmä yksinään ei ratkaise ihmisten välisiä konflikteja, vaikka niin toivoisimmekin.

Olen huojentuneena lukenut Aseman Lasten asiantuntijalausuntoja, jossa aikaa, pitkäkestoisuutta ja kunnollista selvitystä korostetaan. Se on ainoa tie ihmisten kanssa tehtävässä työssä. Ainoa.

Olen keskustellut monien kiusaajien kanssa, jotka ovat vakaasti sitä mieltä, että heitä on kiusattu ja he ovat vain vastanneet. Olen keskustellut monien kiusaajien kanssa, jotka ovat vakaasti sitä mieltä, että he ovat vain puolustaneet kaveria. Olen keskustellut monien kiusaajien kanssa, jotka eivät muutaman vuoden päästä ymmärrä, miksi he toimivat niin. Olen keskustellut monien kiusaajien kanssa, jotka kertoivat, että ainoa, mikä lievitti omaa pahaa oloa, oli toisten huono kohtelu. Olen myös keskustellut monien kiusaajien kanssa, jotka kertovat, että heitä ei uskottu, asiat eivät menneet niin.

No sitten tuli kapina, poliisit ja konflikti. Ei tarvinne avata enempää. Sama juttu, media huutaa ja ihmiset sen mukana. Katsotaan video ja tuomitaan. Hoetaan, että poliisi ei saa tehdä sitä ja aktivistit ei saa tehdä tätä. Ja kuitenkin, meillä on laki ja ihmiset, joiden tehtävä asia on ratkaista. Se ei onnistu huutokuorolla puolesta ja vastaan.

Se, mikä minut on yllättänyt, on suuren joukon mielipide siitä, että sääntöjen noudattamisella on väliä vain poliisin kohdalla. Tämä sama ilmiö on koulukiusaamiskeskustelussa. Ainoastaan koulun vastuulla on väliä. Eivät ne lapset siellä koulussa yhtäkkiä kiusaajiksi ala, yhteiskunnassa on myös muita tahoja, joiden kuuluu auttaa ja tukea. Lisäksi on vielä lapsi ja perhe. Eivät ne aktivistitkaan poliisia vastaan mieltä osoita, vaan yhteiskuntaa ja sen hitaita toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Yhteiskunta olemme me kaikki. Päättäjät edustavat meitä ja päättäjäksi taas voi pyrkiä kuka tahansa. Nyt me ikään kuin ulkoistamme oman vastuumme. Voimme sitten jälkipolville sanoa, että kyllä minäkin olin silloin poliisia haukkumassa, kun ilmastonmuutoksesta keskusteltiin.

Kun asia on iso ja vaikea, samalla henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen, sen ratkaisu on todella vaikeaa. Keskustelu on hyvä, mutta painopisteen soisi olevan ratkaisuissa, ei syyllisten hakemisessa.

Miten epäreilu tilanne on virallista tahoa kohtaan, kun ihmiset vaativat ja neuvovat miten pitää toimia. Syyttävät ja tekevät omia tulkintojaan. Tietämättä yhtään taustoista, laista tai resursseista.

Ikään kuin koulussa tai poliisissa oltaisiin niin tyhmiä, että jätetään noudattamatta sääntöjä tai huvikseen vain aiheutetaan vaikeita tai väkivaltaisia tilanteita. Kun kaikki tämä tehdään somessa, se kertautuu vielä moninkertaiseksi. Ja ei, kaikki mitä somessa lukee tai näkyy, ei ole totta.

Laitan vielä loppuun sen, mitä lapset näistä somemyrskyistä oppivat. Tätäkö me haemme?

”No sit mun kaveri ärsytti sitä kassaa niin kauan, et se kilahti. Ja kun se rupes ragee, se otti videon. Eihän kassa saa lapselle huutaa?”

”No sit mä kato pleijaan sitä. Annan ymmärtää, et oon kiinnostunu ja se tarjoo safkat. Sit mä nauran ja sanon kiitti, mut ei kiitti. Ei se voi mulle mitään, mä oon lapsi ja se aikuinen. Mulla on kaikki viestit tallessa.”

”No sit mä haluun semmosen duunin, mis otetaan videoita ja kerrotaan juttuja. Pari tuntii päivässä. En todellakaan oo menos mihkää paskaduunii, eikä tohon tarvi käydä mitää kouluu.”

Seuraava kirjoitus:

Toiveena parempi tulevaisuus