Kenen syy?

Lasten ja nuorten käyttäytymiselle haetan hyvin usein selitystä huonoista kotioloista, vanhempien käytösmalleista, koulun toiminnasta ja/tai perintötekijöistä. Joskus toki voi näin ollakin, mutta yleispätevänä selityksenä se ei käy. ”Huono lapsuus” on helppo syy heittää ensimmäisenä, mutta mielestäni se edustaa laiskahkoa urautunutta ajattelua.

Jos lapsi kiroilee koulussa, niin johtopäätös ei voi olla että ”Siellä on varmaan kotona isän joka toinen sana  kirosana” tai jos jossain koululuokassa lasten keskinäinen koheesio on ongelmallinen ja aiheuttaa paljon riitoja, ”Joo, rehtorin syy. Kirjoitankin sille v-luviestin wilmaan, jos se sitten tekisi jotain.”

Valitettavasti molemmat esimerkit ovat elävästä elämästä.

Osasyy em. kapean ajattelun mallille on tietysti yleinen toimintaperiaatteemme, missä haluamme löytää aina syyllisen. ”Kun syyllinen on löydetty, niin kaikki hyvin” –mentaliteetti vallitsee valitettavan monissa yhteisöissä.

On ymmärrettävä ensin ihmisen erilaisia käyttäytymismalleja, fyysisiä sekä psyykkisiä eroavaisuuksia ennen kuin diagnosoidaan tai leimataan yhtään ketään. On ymmärrettävä ympäristön lisäksi erilaisia psyykkisiä prosesseja.

Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia selviytymiskeinoja.  Me kaikki olemme erilaisia, perhetaustoista riippumatta.  Kliseisenäkin esimerkkinä voi alkoholistiperheen kahden lapsen elämät muotoutua hyvin erilaisiksi. Toinen paahtaa koulussa kympin oppilaana ja kukaan ei koulussa tietäisi kodin levottomista öistä ja riidoista ellei perheen toinen nuori nuokkuisi väsyneenä ja ahdistuneena koulussa.

Joskus useampilapsisen perheen yksi lapsista kokee murrosiän heilahdukset voimakkaammin kuin muut perheessä, vaikka kaikillla on ollut sama hyvin perusturvallinen koti. Tällöin se on yleensä koko perheen tragedia, koska sitä helppoa selitystä ei löydy, mutta leiman siitä saa syyttä suotta.  Selitys ihmisen käytöksen yllättävissä muutoksissa voi olla esimerkiksi kemiallinen toiminta aivoissa tai muu endokrinologinen tausta. Tai sitten vain ohimenevä ajanjakso.

Meillä kaikilla voi olla elämässämme mustia jaksoja, itse tunnistan ne hyvinkin omasta elämästäni. Niistä voi kuitenkin oikean avun turvin selviytyä ja mennä eteenpäin. Kauhistelu ja leimaaminen ei auta. Se, että on erilaisia haasteita ei saa olla koko loppuelämän leima.

Tämän tekstin tarkoitus ei todellakaan ole kiillottaa omaa vanhemmuuttani, mikä ei todellakaan ole mennyt putkeen, vaan ajatuksena on aukaista silmiä sille, että ”Hei, elämä voi heittää joskus sinuakin”.  Teit niin tai näin, niin käsikirjoitus voi yllättäen muuttua. Nykyisin lähinnä surkuttelen heidän kaikkien pienuutta jotka ovat vaikeuksiamme ja  omia mustia jaksojani arvostelleet ja niillä lyöneet.

Yllättävintä tässä on muuten ollut se, että mitä lähempi, sitä pahempi.Oikeastaan olen jo kiitollinen, sillä tuo mennyt ajanjakso on avannut omia silmiä.

On nähtävä laajemmin. On kuunneltava. On annettava mahdollisuus mennä eteenpäin. On ymmärrettävä, ettei helppoja selityksiä ole.

Syyllisen etsinnän sijaan tuetaan, tutkitaan ja mennään yhdessä eteenpäin.

Jos ei ole valmis siihen, niin kannattaa ehkä ensin miettiä ennen kuin huutelee tuuleen syyllisiä etsien.