Kaveria ei jätetä

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta ja Iceheartsin toimintamalli – niissä on paljon yhteistä. Me Vantaan tytöt olemme saaneet käydä heppahommissa jo kahdeksatta vuotta sekä AiKa-tallilla, että Kaviotaipaleella ja viettäneet niin paljon hyviä hetkiä. Nyt kun tuli tilaisuus antaa hiukan takaisin, olimme valmiita!

Islanninhevonen nimeltä Lina oli pulassa. Hän pelkäsi kuljetusta ja muutto tallilta toiselle oli edessä. Matkaa tallilta toiselle olisi noin kolmekymmentä kilometriä. Mikä siis neuvoksi? Periaatteessa kävely olisi mahdollinen, mutta ei kai sentään, liian raskasta ja miten löytäisi reitin, jota voisi kulkea hevosten kanssa?

Tässä kohtaa totesimme, että miksi ei, me lähdemme mukaan, jos meitä tarvitaan. Me tiedämme, että pelkoja ja rajoitteita on jokaisella. Niiden ei pidä antaa voittaa, vaan silloin kun joku on heikoilla, muut auttavat ja niin päästään eteenpäin. Onneksi Linalla on aina tukena lajitoveri Valbra, niin tässäkin tilanteessa.

Lina – et jää yksin, me autetaan!

Lina – sä pelkäät kuljetusta, me muut jotain muuta, ei se haittaa, keksitään keino!

Alkoi suunnittelu, reitti ensin. Ajettiin autolla edestakaisin, tulostettiin karttoja ja kysyttiin neuvoja. Vihdoin löytyi rauhallinen reitti, jota kulkea. Sitten todettiin, että matka on nuorille liian pitkä. Ja hevosetkin tarvitsevat evästä välillä. Huoltoauto ja siihen kuljettaja, kyseltiin ja taas löytyi ihania ihmisiä avuksi. Tytöt jaettiin kolmeen osaan reitin mukaan. Näin saatiin kaikille sopiva matka. Vielä pari hevosihmistä avustamaan ja kuvaaja reissua ikuistamaan. Siinä se!

Ihana projekti – kaveria ei jätetä! Mä ehdottomasti haluan olla mukana!

Kaveria ei jätetä – reittisuunnitelma.

Edellisiltana jännitti. Lunta tuli tupruten ja se tietäisi auroja. Niitä hevoset saattavat pelätä. Illan tarkistusajossa kuitenkin todettiin, että aurattu on, eikun menoksi.

Lähtö oli aamulla klo 9. Lunta tuli taas ja tuulikin kovaa. Matkalle suunniteltu live-kertomus ei onnistunut, koska puhelin kastui heti kun sen otti esille. Käytännön sanelema sometauko siis. Kaikki kävelivät reippaasti ja matka eteni hyvin. Yksi edellä varoittamassa autoja, muut hevosten kanssa tien laidassa. Havaitsimme, että yhdeksän kymmenestä autosta hiljensi hevoset nähtyään. Välillä keli muuttui todella vaativaksi meille ihmisille, islanninhevoset sen sijaan nauttivat tuiskusta.

Karavaani kulkee tietä pitkin.

Kävelimme ja kävelimme, kaikki hyvässä yhteistyössä. Ensimmäinen vaihto hiukan myöhästyi, koska huoltoauto oli juuttunut kinokseen. Sellaistahan se on talvella. Saimme kuitenkin 16km:n kohdalla kaksi urheaa taluttajaa auton kyytiin ja kaksi uutta urheaa tilalle. Saavuimme ensimmäiseen jännittävään paikkaan, sivuten taajaman keskustaa. Kaikki sujui rauhallisesti ja havaitsimme ihmisten hymyilevän hevoset nähtyään yhä enemmän, mitä lähempänä keskustaa olimme.

Matkalla käytiin monta hyvää keskustelua.
Tauko bussipysäkillä Nurmijärvellä.
Reitin tarkastus Nelli ja Merja.
Liisa ja Lina.
Karavaani kulkee tuulessa ja tuiskussa.
Liisa ja Lina, taustalla Merja ja Valbra.
Järvenpään keskustaa sivuten Erin, Ida ja Merja.
Taukopaikalla Järvenpään rajalla.

 

Ida ja Lina tauolla.

Kävelimme ja kävelimme, juttelimme ja kävelimme. Vihdoin saavuimme toiseen vaihtopaikkaan, yhden osallisen kotiin, 25km:n kohdalla. Siinä oli naapureilla ihmettelemistä, kun koiran sijasta hihnan päässä olikin hevonen ja toinen. Hevoset kytkettiin kiinni ja oli tauon aika. Heinää ja vettä hevosille. Ruokaa ja kuivia vaatteita ihmisille. Taas kaksi urheaa taluttajaa vaihdettiin, tällä kertaa kolmeen uuteen ja alkoi matkan viimeinen osuus.

Hymy herkässä, saapumassa Keravalle 25km taukopaikalle.
Lina ja Valbra tauolla.
Suunnitelman kertaus Nellin pihalla ennen viimeistä etappia.
Ninja, Kia ja Lina.
Lilli ja Valbra.

Alkoi jo hämärtää. Kuvaaja kulki vielä hetken mukana ja pääsi hänkin ansaitusti lepäämään. Me muut jatkoimme kohti tallia. Kävelimme, kävelimme ja juttelimme. Aivan matkan lopulla tuli hevosille matkan ainoa säikähdys, rekka, jonka ääni kaikui sillan rakenteista. Tässä kohtaa ymmärsimme, miksi meitä oli niin monta. Yhteistyöllä selvisimme ja saimme hevoset rauhoitettua. Muutama kilometri enää jäljellä. Ja vihdoin, tallin valot näkyivät pimeässä. Matkamittari näytti 31,5 kilometriä ja kello näytti kuutta illalla. Hevoset perillä ja me taluttajat pääsimme lämpimään autoon.

Lina – nyt sä oot uudessa kodissa. Ei mitään hätää, huomasitko, me kaikki kuljettiin sun kanssa.

Tämän talvisen retken muistamme varmasti kaikki. Saimme olla kappaleen matkaa auttamassa kaveria. Nuorelle se, että saa oikeasti auttaa ja olla avuksi, on mieleenpainuva kokemus. Ymmärrys siitä, että jokainen tarvitsee välillä jonkun, joka kulkee kappaleen matkaa vierellä.

Kiitos Merja Vähä-Jaakkola ja Kaviotaival luottamuksesta, ystävämme Minna Varpula kuvaamisesta tuulessa ja tuiskussa, hevosihmiset Fanni ja Karo asiantuntemuksesta, Iceheartsin Stina ja Miika huollosta ja huoltoajosta sekä ennen kaikkea Iceheartsin tytöt Liisa, Erin, Ida, Ninja, Kia ja Lilli vierellä kulkemisesta.

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest