Turun puukotukset ovat olleet mielessä. Olen valmistautunut keskustelemaan, purkamaan ja kuuntelemaan. On ollut keskusteluja tyttöjen kanssa, mutta vähemmän kuin odotin. Tänään ymmärsin, miksi.
Kuljin naisen perässä. Hänellä oli minulle asiaa ja etsimme koululla nurkkausta, jossa voimme puhua. Matkalla kaikki tutut nuoret halasivat häntä. Kutsuivat äidiksi. Nainen kertoi, että viimeksi eilen pihan nuoret olivat heillä syömässä. Kaikki. Nuoret ovat erivärisiä, eri uskonnoista. Nainen kertoi, miten ihanaa on, kun saa laittaa nuorille ruokaa ja halata heitä.
”Nelli, sinä tiedät, mitä Turussa kävi?” Vastasin tietäväni ja odotin yhteistä surullista keskustelua. Kävimme sen, jonka jälkeen arka kysymys: ”Sinä tiedät, että emme me kaikki – hiljaisuus – emme me kaikki muslimit -uusi hiljaisuus – minä en halua ketään tappaa.”
En tiennyt mitä sanoa. Että minun ystäväni täytyy varmistaa, etten luule hänen haluavan tappaa ihmisiä.
Nainen kertoi musliminuorista, jotka pelkäävät. Heräävät öisin itkemään. Vastasin asiantuntevasti: ”Tuollaiset tapahtumat saattavat vaikuttaa juuri niin. Voisin vähän jututtaa ja kysellä.”
Nainen sanoi hiljaa: ”Ei, eivät he pelkää puukotusta. He pelkäävät – hiljaisuus – ”
Vihdoin tajusin. ”He pelkäävät suomalaisia? Rasisteja?” Juuri niin.
Ettei olisi kylliksi surua ja pelkoa siinä, että ihmisiä on puukotettu, niin some on pullollaan uhkauksia. Täynnä mielipiteitä siitä, miten tämä maa on pilattu ottamalla tänne ihmisiä, jotka tulevat islaminuskoisista maista.
Aikuiset ymmärtävät tilanteen paremmin. Tietävät, että ihmisiä on monenlaisia. Ymmärtävät, että pelko rakentaa muureja. Osaavat hakea apua, jos joku uhkaa.
Lapsi ja nuori pelkää. Mitä jos joku huutaa? Mitä jos joku lyö? Olenko minä syyllinen puukotuksiin? Olenko minä tappajakansaa?
Nuori ihminen, identiteettiään muodostava, joutuu elämään sen ajatuksen kanssa, että hän on vähän niin kuin tappaja. Samaa maata, samaa uskontoa. Hän joutuu pelkäämään aina mennessään bussiin, keskustaan, junaan tai kauppaan. Hän pelkää niin, ettei uskalla edes kysyä, mitä toiset hänestä Turun iskun jälkeen ajattelevat.
On ihan sama, mitä hän tekee, juuriaan hän ei voi vaihtaa. Eikä uskontoaan.
Mikä olisikaan parempi pohja radikalisoitumiselle kuin luoda nuorille tilanne, jossa tappajan ja terroristin leima on ja pysyy, ihan sama mitä teet ja kuka olet. Silloin moni etsisi turvaa, omaa joukkoa Suomesta, mutta suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelta. Ja senhän me tiedämme, mikä järjestö nämä nuoret haluaisi.
Vai keskittäisimmekö voimat terrorismin tuomitsemiseen ja torjuntaan – pelon muurien purkamiseen? Haluaisimmeko kansana ymmärtää syyt ja seuraukset, jotka terrorismiin johtavat. Haluaisimmeko tehdä parhaamme sen eteen, että jokaisella kansalaisella ja sellaiseksi pyrkivällä olisi mahdollisuus, aito mahdollisuus kuulua yhteiskuntaan ja tehdä parhaansa sen eteen?
Nainen hymyili. Oli helpottunut. Hän oli pelännyt, että ystävyytemme katkeaisi, että yhtäkkiä vihaisin häntä, toiselta mantereelta tulleen nuoren miehen julman ja epätoivoisen teon takia. Siksi, että nuori mies tunnustaa samaa uskontoa kuin hän. Tällaisessa maailmassa me elämme.
Nelli Niemelä Suomen Icehearts ry, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä
