Häpeän tuolla puolen

Puoli minuuttia peliä mennyt. Ensimmäinen maali. Toinen puoli minuuttia ja toinen maali. Maaleja ropisi yksi toisensa perään. Tytöt yrittivät ja yrittivät, mutta toiset olivat ylivoimaisia.

”Nelli me hävitään!” ”Mitä järkee pelata, me ollaan niin huonoja?!”
Erätauolla lukemat olivat jo 0-14. Tappiomieliala ja hiljaiset tytöt. Otin tytöt kasaan. ”Nyt on se tilanne, että toiset ovat parempia. Meidän tavoite on tehdä yksi maali. Ja olla päästämättä maaleja.”

Peli jatkui ja yritys oli kova. Maaleja ropisi edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin. Maalipaikkoja oli meilläkin, mutta maalia ei saatu. Peli loppui ja mentiin pukuhuoneeseen. Jokainen sai sanoa, mikä harmitti. Se, ettei saatu maaleja. Se, että toiset olivat ylivoimaisia. Jokainen sai sanoa, mistä oli iloinen.  Se, että oli pelastanut tilanteen pelissä. Se, että oltiin rikottu vähemmän sääntöjä kuin ennen. Se, että pelattiin reilusti. Se, että kannustettiin toisia.

Olisin voinut hävetä. Olisin voinut moittia tyttöjä. Tytöt olisivat voineet hävetä. Tytöt olisivat voineet moittia toisiaan.

Mutta ei. Olin pelkästään ylpeä. Meidän jengi – täysillä loppuun saakka. Meidän jengi – miettivät jo, miten tullaan paremmiksi. Joku kysyi: ”Itketkö Nelli kun hävittiin?”. Vastasin: ”Mä itken vaan kun te teette maaleja. Niinkuin tiedätte. Itken ilosta. Häviö harmittaa, mutta siitä me opitaan.”  Pelipalaverin lopussa osa tytöistä jo tanssi ja kysymys kuului miksi meidän peleissä ei ole musiikkia?

Suurin pelko jokaisella – olenko minä huono? Jos olen – minut valtaa häpeä. Se on tunne, joka kannetaan yksin.  Häpeä on tunne, jota on vaikea tuntea yhdessä. Häpeä jaetaan – ja se häviää. Joukkueen voima – joukkovoima. Me.

Ottaa oppia näistä. Tanssia, kun häviö ottaa päähän. Ei me vielä osata, mutta me yritetään, me opitaan – yhdessä. Ihan niinkuin elämässä. Sitähän tää kaikki on.

Nelli Niemelä Suomen Icehearts ry, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä

Edellinen kirjoitus:

Rasistinaapuri

Seuraava kirjoitus:

Lapsi, suru ja viha