Iceheartsin tytöt pelasivat sunnuntaina D-tyttöjen haastajafinaalin. Tosi hyvä peli, jonka hävisimme 1-4, mutta hopea ei todellakaan ole häpeä! Kuten salibandyliiton aluevastaava Terho Laaksonen niin osuvasti sanoi pelin päätyttyä: “Viime kaudella otitte turpaan oikein huolella. Mieletön kehitys.”
Totta! Miten se on edes mahdollista? Miten tyttölauma täynnä yksilöitä hitsautui yhteen joukkueeksi vuodessa? Ja vielä joukkueeksi, joka jo tietää lajista yhtä sun toista.
Joku viisas on joskus sanonut, että täytyy ensin oppia häviämään, jotta voi oppia voittamaan.
Sitä voittamisen tahtoa olen pohtinut. En niinkään laji-tai fysiikkavalmennuksen kautta, vaan puhtaasti mentaalivalmennuksen näkökulmasta. Toki olemme myös harjoitelleet enemmän. Treenien tärkeyttä en vähättele. Suuri kiitos kaikille niille, jotka tällä saralla ovat meitä auttaneet! Silti – meidän jengin juttu on enemmänkin yhdessäolo eri muodoissa.
Peliteemana meillä on ollut kolmella kirjaimella sanottuna: I – L – O
Ilon kautta tulee onnistumisia. Pienet onnistumiset kohottavat itsetuntoa ja lisäävät motivaatiota. Tätä kautta tulee lisää onnistumisia. Onnistumiset tuovat myös voitonhalua. Jotta voit onnistua ja voittaa, täytyy USKALTAA enemmän!
Meidän kesäleirillä keksimme kaikille omat ÄIJÄnimet. Joskus on helpompi uskaltaa pelata rohkeammin, jos saa piiloutua sen äijänimensä taakse. Syksyllä olimme Sipoossa turnauksessa. Pelikentän vierestä löytyi whiteboard-taulu, johon yksi tytöistämme rustaili nimilistaa. Osuin paikalle juuri kun hän oli kirjoittamassa äijänimeni: Stigu.
“Mitä ihmettä sinä teet?” kysyin.
“No, mä kirjoitan tähän kaikkien äijänimet. Kai mä saan?” vastasi hän, hieman pelokkaana.
“Tietysti, Irwin, anna mennä vaan.”
Kaikki peliin, neitinä tai äijänä siis!
Toinen meidän erikoisuus on, jo viime kaudella keksitty, chillailu erätauolla. Kun pelikellosta kuuluu summeri, kuuluu meillä komento: “Chillaa!” Silloin tytöt menevät makuulleen pelikentälle ja nostavat jalkansa ylös salibandylaitaa vasten. Siitä seuraa varpaiden hemmotteluhierontaa. Tämä, hieman outo seremonia on joillekin tytöille tosi tärkeä asia. Sitä ei sovi unohtaa. Erätauolla chillaillaan kentällä, piste!
Viimeinen osa meidän salaisesta reseptistä on NAURU. Kun pelissä on jännää ja kireä tunnelma, vähän syyttelyä tyttöjen kesken ilmassa, ratkaisu on aina – nauru. Katkaise negatiivinen tunnelma naurulla. Tunnelman on oltava positiivinen, salliva ja iloinen. Tässä allekirjoittanut on useaan otteeseen syyllistynyt noloihin tanssimuuveihin tai muuten vaan räiskyvään huumoriin. Kaikki keinot on häpeämättä käytetty, kunhan ilo säilyy läpi pelin! Tärkeää on kuitenkin muistaa, että tytöt saavat nauraa minulle ja yhdessä saamme nauraa, mutta jonkun toisen epäonnistumiselle ei saa nauraa koskaan.
Tätä “naurupedagogiikkaa” olemme käyttäneet läpi kauden pukuhuoneessa, käytävillä, ostoskeskuksissa ja ties missä julkisilla paikoilla, aivan erityisesti – tanssimalla. Shufflausta ja sitä “eteen-taakse-käsien heiluttamista” olemme treenanneet. Tytöt opettajina ja me aikuiset aika noloina oppilaina. Ja päälle kunnon räkänaurut!
Espoossa turnauksessa (hävityn pelin jälkeen) nauhoitimme pienen shufflaus-musikaalin aulassa, kun ohi kulki EräViikinkien -06 valmennustiimi, lajilegenda Mikke Järvi ensimmäisenä. Tytöt kävivät moikkaamassa iloisesti ja jatkoivat shufflausta ihan huoletta.
Tiivistettynä: ILON* kautta & USKALLA enemmän. Siitä on meidän joukkue rakennettu!
Ja tästä on hyvä jatkaa. Opimme lajista lisää – yhdessä.
*) sisältää myös naurua ja chillausta
Stina Kuhlefelt
AKA Stigu
