Olen aloittanut kasvattajan työni puoli vuotta sitten. Minun tehtäväni tänä vuonna on kiertää oman alueeni esikouluryhmissä ja kartoittaa, ketkä lapsista voisivat tulla minun tulevaan joukkueeseeni. Iltapäivisin olen resurssiapuna toisen Icehearts-joukkueen iltapäiväkerhossa. Tämä työ on hyvin erilainen kuin mikään edeltävä työni. Lähipiirini ja tuttavani usein kysyvät minulta: ”Mitä sinä siellä Iceheartsilla oikein teet?” Tämän usein kuullun kysymyksen myötä olenkin joutunut pohtimaan, mitä minä siellä oikein teen?
Toimenkuva on hyvin monipuolinen eikä sitä ole yksinkertaista selittää. Jokainen päivä on erilainen. Samalla työni on kuitenkin maailman yksinkertaisin. Olla ihminen, olla aikuinen, olla läsnä ja välittää. Tässä esimerkki yhdestä tuiki tavallisesta päivästä, joka oli täynnä hyviä tärkeitä hetkiä.
Menen aamulla eskariin. Lapset ovat kovin innoissaan nähdessään minut siellä. Kierrän useammassa eskariryhmässä, tänään olen täällä. Ennen kun ehdin riisua takkini minulle huudetaan: ”Katja kato tätä, kato mitä olen oppinut.” Tyttö näyttää minulle kärrynpyörän. Taputan ja iloitsen. Käyn tervehtimässä jokaista lasta erikseen. Lasken käteni olkapäälle tai heilutan, kutsun nimeltä, hymyilen ja sanon huomenta. Kaikki eivät tervehdi takaisin, mutta lähes poikkeuksetta kuusivuotias vastaa hymyyn hymyllä. Jotkut lapset halaavat minua, silloin halaan takaisin.
Esikoulun aamupiiri alkaa. Yksi neljästä ryhmän aikuisesta vetää aamupiirin, muut aikuiset tekevät tehtäviään tietokoneella, ottavat vastaan myöhässä olevia lapsia ja jäävät juttelemaan vanhempien kanssa käytävään. Minä istun piirissä, kuin yksi lapsista. Laulan, leikin ja tarkkailen kenellä tänään on ns. muurahaisia pöksyissä. Istun yleensä sellaisen lapsen vieressä. Pelkästään se, että aikuinen istuu vieressä rauhoittaa vilkkaita jalkoja ja suuta, jolla olisi paljon kerrottavaa.
Pelkästään se, että aikuinen istuu vieressä rauhoittaa vilkkaita jalkoja ja suuta, jolla olisi paljon kerrottavaa.
Seuraavaksi on vuorossa vapaata leikkiaikaa. Suuriosa lapsista löytää nopeasti leikin ja kaverin, ihan kaikki eivät. Yksi tyttö on olevinaan mukana eläinlääkärileikissä, mutta hänestä näkee, ettei hän ymmärrä kieltä vielä riittävästi. Hän jättäytyy tarkkailemaan muita leikkijöitä. Kysyn tytöltä pelaisiko hän kanssani Kimbleä. Samaa peliä olemme pelanneet jo useita kertoja. Juttelen tytölle koko ajan kun pelaamme. Hän ei vastaa mutta hymyilee ja nyökkäilee. Hänestä näkee että hän nauttii omasta ajasta aikuisen kanssa.
Leikkiajan jälkeen lähdemme luistelemaan. Eskariopet valitsevat luistelun ja hiihdon useasti niille päiville, kun Icehearts-kasvattaja on paikalla. Luistinten laitossa ja riisumisessa lisäkäsistä on hyötyä. Tänään saan auttaa tyttöä, joka on vasta kerran ennen ollut luistimilla. Pidän häntä kädestä, kannustan, tsemppaan ja irrotan kädestä. Tyttöä pelottaa tosi paljon mutta hiljalleen hän harjoittelee luottamaan luistimiin. Jotkut kuusivuotiaat ovat jo todella taitavia ja kokeneita luistelijoita. Laitan kolmelle nopealle luistelijapojalle kartioista kisaradan pystyyn. He innostuvat radasta kovasti ja minä myös. Nämä kolme tietävät olevansa parempia kuin muut ja puhuvat taidoistaan äänekkäästi. Haastan heidät kilpailuun, jonka minä tietysti voitan. Tuuletan hulluna ja kiitän hyviä vastustajia. Totean perään, että parin vuoden päästä minulla ei ole enää mitään saumaa heitä vastaan, jos he vaan jatkavat harjoittelua. Ja uskokaa pois, se on totta!
Luistelun jälkeen menemme syömään. Ruokailu sujuu hyvin. Juttelemme ruokalassa eri kielistä, ja siitä mitä kieltä kukakin osaa. Olen aidosti asiasta kiinnostunut, sillä minun pöydässäni istuu monta lasta joiden äidinkieli ei ole suomi. Joku osaa puhua somaliaa, joku persiaa, arabiaa ja joku venäjää. Yksi pojista lähtee viemään tarjotintaan pois. Huomaan että haarukka on puhdas, eikä ruokaan ole edes koskettu. Pyydän poikaa palaamaan pöytään, mutta hän irvistää minulle ja jatkaa matkaansa. Menen pojan perään ja ohjaan hänet takaisin pöytään. Poika tulee pöytään kanssani mukisematta, mutta ilmoittaa oitis, ettei aio maistaa ruokaa. Kerron miksi ruokaa kuitenkin tulee maistaa, edes vähän. Kerron ettemme voi lähteä ennen kuin poika maistaa. Poika sulkee suunsa viivaksi ja laittaa kädet puuskaan. Muut lapset alkavat olla valmiita. Eräs päiväkodinohjaaja supattaa korvaani: ”Tämän kanssa ei ehkä kannata jäädä kinaamaan. Joudut olemaan täällä koko päivän.” Vastaan hänelle: ”Minulla ei ole tänään mitään tämän tärkeämpää. Me jäämme vielä hetkeksi.” Ja niin me jäämme. Mietin vastaustani ohjaajalle. Tiedän, että tällä ohjaajalla ei oikeasti olisi itsellään aikaa jäädä. Hänen päivänsä on täynnä aikatauluja ja hän on vastuussa tietystä lapsimäärästä ja sovituista tehtävistä. Hän tietää, että poika on jääräpäinen, ja että muiden lasten on jo päästävä jatkamaan päivää. Koen iloa siitä, että minä todella voin jäädä. Minulla ei ihan todella ole tänään mitään tämän tärkeämpää.
Koen iloa siitä, että minä todella voin jäädä. Minulla ei ihan todella ole tänään mitään tämän tärkeämpää.
Me istumme ruokalassa pitkään. Kerron useaan otteeseen pojalle, ettemme lähde täältä ennen kun hän on maistanut pienen murusen ruokaansa. Poika ilmoittaa aina vaan uudelleen, ettei hän maista. Yhtäkkiä hän alkaa itkeä lohduttomasti. Kysyn haluaisiko poika tulla syliin ja poika nyökkää. Otan pojan syliini ja ilmoitan, ettemme siltikään voi poistua ennen kuin hän on maistanut ruokaansa. Keittäjät rupeavat siivoamaan pöytiä ja laittamaan ruokalaa kiinni. Aikaa on kulunut tunti siitä kun tulimme ruokalaan. Poika kysyy: ”Kerro Katja vielä kerran miksi mun pitää maistaa?” Ja minä kerron kaiken minkä ikinä tiedän maistamisen tärkeydestä. Sitten poika sanoo: ”No lähdetään pois täältä!” ja laittaa ison haarukallisen kinkkukiusausta suuhunsa. Minä hurraan ja halaan poikaa, keittäjä taputtaa. Poika hymyilee niin leveää hymyä kuin pystyy ja näen että hän on mahdottoman ylpeä itsestään. Kerron että minäkin olen ylpeä hänestä. Minulle jää sellainen olo, että tällä kertaa tilanteessa oli kaksi voittajaa. Palaamme muun ryhmän pariin ja poika haluaa leikkiä minun kanssani autoradalla.
Iltapäivällä siirryn toiseen kaupunginosaan resurssiavuksi syksyllä aloittaneelle Icehearts-joukkueelle. Haen kaksi poikaa koulusta ja kuljetan heidät iltapäiväkerhoon toiselle koululle. Toinen pojista kertoo autossa, kuinka hänen isoveljensä on maistanut kaljaa ja polttanut tupakkaa. Juttelemme hetken asiasta ja tulemme yhteistuumin lopputulokseen: “Ei järin viisasta touhua.” Jään miettimään, tunsiko tarinaa kertonut poika olevansa erityisen cool kertoessaan tätä sankaritarinaa isoveljestään vai oliko asia hänestä pelottava, ja hän halusi siksi jakaa asian minun kuulteni. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta päätän vielä kysyä asiaa pojalta kahden kesken.
Iltapäiväkerhossa menemme välipalan jälkeen uimahalliin. Tämä joukkue on kokenut uimahallissa kävijä. He käyvät siellä viikoittain joukkueena ja kaikki ovat kehittyneet uimareina huimasti. Useimmiten joukkueen kasvattaja on heidän kanssaan altaassa ja minä päivystän kuivalla maalla hyppyaltaan reunalla. Niin tänäänkin. Uimavalvojille olemme jo tuttu (ja äänekäs) ilmestys, mutta kanssauimareilta saamme usein palautetta liiallisesta volyymista. Uimahallissa pojat rakastavat hyppiä. Rohkeimmat tekevät voltteja ja hyppäävät pääedellä. Osa uskaltaa juuri ja juuri hypätä altaan reunalta jalat edelle. Yksi arempi poika kipuaa kolmen metrin tasanteelle. Häntä jännittää silmin nähden, mutta on selvästi ryhmänpaineen alla päättänyt hypätä. Pojan jalat tutisevat ja kädet menevät suuhun. Muut lapset huomaavat tämän ja he alkavat taputtaa käsiään ja kannustaa tasanteella tuskailevaa kaveriaan. Hallissa olevat muutamat muutkin uimarit pysähtyvät kuullessaan kannustushuudot ja jäävät katsomaan uskaltaako pieni poika hypätä tasanteelta. Ja sitten hän hyppää. Kaikki hurraavat. Hetki on kuin jostain elokuvan loppukohtauksesta. Minulta valahtaa muutama kyynel poskelle. Ei ehkä siksi, että poika uskalsi hypätä, vaan siksi miten hienosti muut pojat häntä kannustivat. Näin toimii joukkue, ajattelen mielessäni. Kaksi pojistamme kysyy, miksi minua itkettää ja kerron heille syyn. He eivät oikein ymmärrä.
Minulta valahtaa muutama kyynel poskelle. Ei ehkä siksi, että poika uskalsi hypätä, vaan siksi miten hienosti muut pojat häntä kannustivat. Näin toimii joukkue, ajattelen mielessäni.
Päivä päättyy siihen, että pojat järjestävät aikamoisen kohtauksen uimahallin pukuhuoneessa ja minä ja joukkueen oma kasvattaja joudumme käyttämään kaiken auktoriteettimme saadaksemme pojat pukeisiin ja uimahallin ovista kunnialla ulos. Ulkona moikkailemme vielä kaikki pojat. Minulla on tapana usein hyvästellessä sanoa pojille: ”Nähdään huomenna”. Minusta se on hyvä tapa varmistaa lapsille, että kaikesta huudosta ja kiukusta huolimatta, jonka juuri pukuhuoneessa koimme, me näemme taas huomenna.
Kotipihassani huomaan että uimahallin kaappien avainkortit ovat taskussani (ne kortit, mitkä otin pojilta talteen etteivät he unohtaisi palauttaa niitä kassalle).
No mitä minä tein töissä? Olin ihminen, aikuinen, läsnä ja välitin. Omasta mielestäni aika yksinkertaista ja tärkeää.
