Pienen lapsen elämässä päiviä ei pidä haaskata

Joukkueeni perustettiin syyslukukaudella 2016. Olin itse kasvattajan ominaisuudessa kiertänyt alueen päiväkoteja (6kpl) jo yhden vuoden järjestäen liikuntatuokioita ja auttaen eskariryhmien arjessa. Tämä vuosi oli antoisa ja sen hedelmiä poimin yhä. Sen vuoden aikana yhteistyöverkostot (koulut, sosiaalitoimi, kirjasto, leikkipuistot, nuorisotalot jne.) aukesivat ja sain rauhassa tutustua alueen lapsiin. Siihen porukkaan, jonka kanssa ryhmämme pojat koko koulutaipaleensa tulisivat kulkemaan.  Samalla auttelin toisen helsinkiläisen joukkueen iltapäivissä. Näiden iltapäivien aikana keskustelut ja vanhemman kasvattajan toiminnan havainnointi syvensi ymmärrystä siihen, mistä Iceheartsissa lopulta on kyse. Tärkeintä oli tietysti oppia tuntemaan omaan ryhmääni tulevat pojat. Hiljaa tehdään hyvää ja luottamuksen saaminen on rauhallisuutta ja aikaa vaativaa puuhaa. Lopullinen valinta tehtiin yhdessä päiväkodin henkilökunnan kanssa. Ensimmäisessä vaiheessa ryhmään liittyi yhdeksän poikaa.

Syksyllä 2016 pojat aloittivat koulupolkunsa ja myös meidän yhteinen matka polkaistiin käyntiin. Tapasimme päivittäin iltapäivätoiminnan merkeissä. Puhumme poikien kanssa Iceheartsista tai vaan Icestä – Nähdään Icessä! Syksyn aikana joukkomme kasvoi kun mukaan liittyi kaksi uutta poikaa.

Kevätlukukausi polkaistiinkin käyntiin siitä mihin syyskausi päätettiin, mutta yhden pojan lisävoimin. Iltapäivissä leikittiin, urheiltiin, kuunneltiin satuja, rakenneltiin legoja ja ystävystyttiin. Vaikka välillä itselle päivät näyttäytyvät osin kaoottisina ja riidan täyteisinä on ollut mahtava huomata, että pojille asia ei ole näin. Tuntuu, että Iceheartsiin on aina hyvä tulla ja vaikka itse ajoittain pyörin myrskynsilmässä, on lapsen näkökulma selkeästi toinen. Paras palaute tuli viime keväänä pieneltä 8-vuotiaalta: ”Iceheartsissa on siksi kivaa, kun siellä saa anteeksi.”

Kevään aikana huomasin, että kaverisuhteet olivat siirtyneet myös Icen ulkopuolelle kun selvittelimme päivän päättyessä puhelimitse sitä pääsisikö mahdollisesti kaverin luokse leikkimään. Me olimme yhä tiiviimmin meidän juttu – Icehearts.

Kevään aikana pelasimme myös ensimmäisiä jalkapallo-otteluita. Hegemoniamatsit Linnunradan leikkipuistoa ja MLL:n iltapäiväkerhoa vastaan päättyivät järjestäen tappioihin, mutta pelipäivät osoittautuivat heti juhlapäiviksi. Näinä ”virallisina” otteluina kentällä kirmasivat liki kaikki Ice-pojat. Kevään ehdoton kohokohta oli Äidit vs. Pojat äitienpäiväpeli. En edes muista mihin tulokseen matsi päättyi, mutta kun katselin poikien ilmeitä heidän ojentaessaan onnittelukortteja äideilleen ei perheen merkitystä tarvinnut paljoa alleviivata.

Kun kevät taittui kesään ja pojille lyötiin käsiin ensimmäiset todistukset, oli olo itsellä aika tyhjä. Kasvattajana yksi arjen oleellisempia pelikenttiä on koulu. Koulutyö on päivittäistä mukana oloa poikien kouluissa. Se kostuu auttamisesta, huolehtimisesta ja tukena olemisesta. Koulutyö kohdistuu niihin, jotka apua sillä hetkellä eniten tarvitsevat. Ja apua tarvitaan, sillä koulu ei ole meidän porukalle aina se kaikkein helpoin toimintaympäristö. Oppisisällöt ja oppimisvaikeudet itsessään kuormittavat, mutta silti täältä katsottuna suurimmat haasteet liittyvät sosiaaliseen kontekstiin ja koulustruktuuriin. Siirtyminen poikien kanssa päiväkotimaailmasta koulumaailmaan avasi silmäni sille, kuinka suuri tuo kynnys varhaiskasvatuksen ja koulun välillä yhä on.

Ensimmäisen kouluvuoden aikana myös palaverit koulun ja muiden yhteistyötahojen kanssa tulivat tutuiksi.  Näissä palavereissa keskiössä on kokemukseni mukaan aina lapsi ja kaikkien tahtotila on usein, jos ei sama niin samansuuntainen. Jossain taustalla silti kummittelee virastotason mörkö, joka istuskelee rahakirstun päällä. Kouluvuoden päätteeksi suurin osa pojista oli siirtynyt kolmiportaisen tuen ylimmälle portaalle erityisen tuen oppilaiksi. Osa käy koulua pienryhmissä ja osa integroituina oppilaina yleisopetuksen ryhmissä. Ykkösluokalta itseäni jäi mietityttämään näiden prosessien hitaus ja ihmetys siitä miksi niin harvalla se tukipäätös oli valmiina päiväkodista tullessa. Omassa päässäni nämä asiat yhdistyvät päiväkodin ja koulun suureen eron. Pojat selvisivät hyvin päiväkodin leikkihetkistä, saivat aamuisin aamupalan ja nukkuivat oikeastaan kaikki vielä päiväunia eskarilaisina. Piilossa pysyneet haasteet konkretisoituivat koulussa melko nopeasti.

Meitä on kuitenkin aina kohdeltu alueella hyvin. Olemme tervetulleita kirjastoon ja nuorisotalon ovet ovat auki, jos tarvitsemme tiloja. Ala-aste, jossa iltapäiväisin toimimme, on saanut meidät tuntemaan itsemme tervetulleeksi. Syyslukukauden alussa jouduimme luopumaan aikaisemmin käyttämästämme tilasta koska koulun oppilasmäärä kasvoi ja tiloja tarvittiin opetuskäyttöön. Heti oli silti selvää, että meille kaivettaisiin ryhmätila jollain konstilla ja lopulta kotiuduimme koulun näyttämölle. On tärkeää, että pojilla on jonkunlainen kiintopiste ja oma paikka mihin koulun jälkeen tulla.

Yhteispelit sujuvat nykyään jo huomattavasti paremmin ja viimeisin ottelu päättyi Icehearts-joukkueemme ensimmäiseen voittoon. Poikien riemua oli hauska seurata vierestä ja erityistä ylpeyttä tunsin siitä, että iloon ei sekoittunut yhtään vastustajan pilkkaamista. Olemme oppineet häviämään ja tämä näkyi myös voiton hetkellä.

Me olemme siis Icehearts; nippu iloisia veijareita Helsingistä. Tiemme on vasta alussa ja luvassa on taatusti paljon ennalta-arvaamattomia käänteitä. Kaiken tohinan keskellä välillä unohtaa, kuinka paljon jo polun alkumatkalla on tapahtunut ja vasta katsellessa kuvia sen tajuaa. Itselle pari vuotta ei ole mitään, mutta pienen lapsen elämässä päiviä ei pidä haaskata.

Yhteiset kokemukset vahvistavat ja minuus rakentuu eletyn elämän ja muistojen varaan.

Iloa päiviin!

Edellinen kirjoitus:

Valitus

Seuraava kirjoitus:

Tyttölaumasta joukkueeksi