Painajainen on nyt. Aika menettää merkityksensä. Pidä katse vakaana, kohti horisonttia. Ensimmäinen tehtävä: turvaa lapsi. Toinen tehtävä: viranomaiset mukaan. Koneisto lähtee pyörimään. Tiedän sen toimivan riittävän hyvin.
Etsin paikkani koneistossa. Lähellä lasta, lähellä perhettä. Silti tarpeeksi kaukana, että kerron kaiken tarpeellisen. Etten jätä mitään kertomatta jotakuta suojellakseni.
Teenkö oikein? Mitä tästä seuraa? Painan järkytyksen piiloon. Nielen pelon. Silitän lasta ja kerron, mitä nyt tehdään.
Tiedän pyynnön tulevan. Jos ei kerrottaisi ihan kaikkea? Tekisi mieli suostua. Palata helppoon, aikaan ennen painajaista. Pidä katse vakaana. Kohti horisonttia. Kivillä ja kannoilla ei ole väliä, kaadutaan kuitenkin. Ongelmia, vastoinkäymisiä, virheitä tulee. Painajaisesta ei kukaan selviä ilman kolhuja.
Koneisto pyörii. Menemme, minne käsketään. Kerromme jokaiselle viranomaiselle painajaisesta. Milloin olen syönyt? Onko lapsi syönyt? Entä muut? Haen ruokaa. Varmistan, että jokaisella on joku, joka huolehtii. Viranomaisia on paljon, kaikilla oma lokeronsa. Pidän kokonaisuuden päässäni. Kokonaisuus ei ole viranomaisen tehtävä. Selitän asemani uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Miksi autan? Kuka olen? Voitko hoitaa tämän? Tiedätkö jotain, papereissa ei lue? Vastaan kysymyksiin, puheluihin. Kysyn ja vaadin, olen lapsen ääni, pidän katseen vakaana. Kohti horisonttia. Koneisto pyörii.
Rauhoitan lasta, rauhoitan perhettä. Ei hätää. Tämä ei ole meidän käsissä. Viranomaiset päättävät. Minä olen tässä. Syötän, kuuntelen, kuljetan, selitän. Välillä, kun kaikki nukkuvat, nukun vähän.
Kun olen pitänyt katseen horisontissa 39 tuntia, prosessi on valmis. Luovutan vastuuni, joka ei paperilla koskaan minun ollutkaan. On löytynyt taho, jolle vastuu kuuluu. Puhelin soi edelleen. Voitko auttaa? Voitko kertoa? Olitko paikalla? Olin koko ajan, vierellä. Siinä minun kuuluu olla. Viranomaisen papereissa on joku, joka tietää, joku, joka auttaa, joku, joka tuntee kaikki. Joku, johon kaikki luottavat. Se tekee asioiden hoitamisen helpoksi. Kiitos, sanovat viranomaiset. Minä kiitän heitä. Autatte ihmisiä, joista välitän. Taas hämmennys. Miksi autat? Mikä työ tämä on?
Tämä on työ, jossa tärkeintä on olla. Nähdä, kuulla ja tuntea. Painajaisen kohdatessa pitää katse vakaana, kohti horisonttia. Horisontissa on Oikeus ja Rakkaus. Olla osa koneistossa. Se pieni, mutta tärkeä osa, joka liittää viranomaiset ja apua tarvitsevat ihmiset. Saa heidät puhumaan samaa kieltä.
Olen niin väsynyt. Horisontti näkyy ja nukahdan Juha Tapion säkeisiin: ”Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan.” Siinä se, tehtäväni ydin.
