Kun ei osaa, samalla lailla kuin muut. Kun on aina se, joka ei ymmärrä. Se syö itsetunnon, pala palalta kutistaa ihmisen pieneksi. Voi tulla näkymättömäksi, tai voi tulla uhmakkaaksi.
”Mä oon niin tyhmä!”, sanoi kolmasluokkalainen. Ja kieltäytyi tekemästä tehtäviä. Tätä jatkui vuosia, kunnes oppija sai paikan erityisestä koulusta, pienestä ryhmästä. Oppija rauhoittui, oli riittävästi aikuisia, oli sopivia tehtäviä.
Toinen riehui ja räyhäsi, suoriutui koulusta jotenkuten, mutta elämä oli kaaosta. Kunnes sai paikan pienryhmästä. Oppija rauhoittui, koulu alkoi sujua, ei enää tappeluita. Oli riittävästi aikuisia, tarpeeksi vähän muita oppijoita ryhmässä.
Oppija oli luokassa – ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Istui hiljaa monta vuotta. Sai siirron pienryhmään – ja avautui. Alkoi puhumaan, alkoi tekemään, alkoi näkymään. Tuli itsekseen jälleen.
Viime aikoina on puhuttu paljon tuen toteutumisesta kouluissa. Inkluusio (kaikille yhteinen koulu, ei enää erityiskouluja tai erityisluokkia) on trendi, jota kohtaan kuljemme. Inkluusiossa on paljon hyvää – lähikoulu ja lähikaverit – koko ajatus on hyvä. Silti kuulen ja näen lapsia, jotka joutuvat toimimaan ilman riittävää tukea. Lapsia, jotka eivät pysty isossa ryhmässä opiskelemaan. Opettajia, jotka joutuvat taiteilemaan lukuisten erilaisten oppijoiden luokissa. Eriyttämään opetusta samaan aikaan niille, jotka voivat kirjoittaa täydellisen esseen tunnin aiheesta ja niille, jotka hädin tuskin osaavat kirjoittaa.
Toisaalta inkluusio on ikään kuin ihmisoikeus – jokaisella on oikeus käydä koulua lähellä kotia, saada kaverit läheltä kotia, kuulua siihen samaan luokkaan ja yhteisöön kuin muutkin. Ja toisaalta, jokaisella on oikeus siihen tukeen ja opetukseen, jota tarvitsee, jotta oppii. Nämä asiat sulkevat toisensa pois, jos resurssi oppimisen tukeen on liian pieni.
Kun lapsella on isoja haasteita oppimisessa tai sosiaalisella puolella, sadat muut oppilaat eivät ole potentiaalisia ystäviä. He ovat uhka. Uhka, josta selviämiseen lapsi tarvitsee aikuisen apua. Inkluusion kaunis ajatus on, että aikuisia on riittävästi, mutta käytännössä näin ei yleensä ole. Joskus luokassa on vain se yksi aikuinen, joka ei mitenkään riitä kaikille erityistä tukea tarvitseville. Joskus lapsi on sosiaaliselta kehitykseltään sellainen, että mitkään ystävyyssuhteet eivät onnistu ilman aikuisen apua. Inkluusion nimissä tällainen lapsi jää heitteille, mikäli tukea, eli aikuisia ei hänen lähellään ole riittävästi.
Ja entä se muu luokka? Joissain luokissa on se tilanne, että yksi tai kaksi, joskus jopa 7 erityistä oppilasta vie opettajan huomion ja energian. Sitten on ne 10-15 muuta, jotka selviytyvät aikalailla omillaan. Ne, jotka pärjäisivät kevyemmällä tuella, jäävät sitä ilman ja seuraavaksi he tarvitsevatkin jo paljon tukea, koska ovat jääneet niin paljon jälkeen.
Lapsi ei osaa sanoa, että tarvitsee jotain enemmän. Lapsi syyttää itseään. Olen tyhmä, olen huono, en osaa. Ja kun hän kulkee peruskoulun näkymättömänä tai uhmakkaana tällä identiteetillä – me menetämme hänet.
Nähdä lapsi ja lapsen kyvyt ja tarpeet sellaisina kuin ne oikeasti ovat, ei sellaisina, kuin toivoisimme niiden olevan.
Mikäli tahdomme jokaisen erityisenkin oppijan samaan kouluun sopeutuvan, tarvitsemme riittävästi aikuisia heitä tukemaan. Mikäli tahdomme sitoutuneiden ja taitavien opettajien työssään jatkavan, tarvitsemme heille riittävästi työpareja, avustajia, aikuisia avuksi. Mikäli tahdomme kaikkien samassa koulussa oppivan – ei vain opiskelevan – koulussa täytyy olla aikuisia niin, että se on mahdollista.
Erityinen oppija muutti toiseen kuntaan. Opettajalla oli suuri huoli, miten se pärjää uudessa, kun nytkin on niin vaikeaa. Opettaja saattoi lapsen – ja näki – samanlainen luokka, jossa hän oli yksin. Toisessa kunnassa siellä oli kolme aikuista. Arvaatte varmaan – oppija pärjää paremmin kuin ennen. Oppii paremmin kuin ennen, edistyy ja voi hyvin.
Lopuksi linkkejä; karua, mutta silmiä avaavaa. Suosittelen.
Oppilaan oikeus saada tarvitsemaansa tukea ei toteudu
