Kun on 13

Minä en nyt oikein ymmärrä. Jos ihminen on nuori, vaikka 13 – vuotias ja hänellä on paljon surullista historiaa. Vaikeita kokemuksia ja huonommuuden tunnetta. Oppimisvaikeuksia ja sosiaalisia pulmia. Tai mitä kaikkea nyt nuorellakin ihmisellä voi olla.

Nämähän muovaavat nuoren mieltä, olemusta, tapaa elää ja hengittää. Jos on ollut oikein vaikeaa, niin usein pitää itseään huonompana, ulkopuolisena, erilaisena. On vaikea luottaa, on vaikea liittyä toisiin. On vaikea pyytää apua.

Eikö?

No sitten meillä on systeemi, jossa tarjotaan keskusteluapua. Jos jaksaa jonottaa. Jos jaksaa kertoa monille vieraille aikuisille, mikä mieltä painaa. Jos jaksaa soitella ja vaatia.

Jos ei jaksa kertoa? Jos ei jaksa jonottaa? Jos vanhemmat eivät jaksa soitella moneen paikkaan?

Ja sitten, jos saa keskusteluapua, kun on herkimmässä mahdollisessa iässä – 13 – vuotias, se lopetetaan. Koska siirryt nuorisopuolelle. Ihminen vaihtuu, paikka vaihtuu, tulee tauko tai lopetetaan kokonaan. Usein nämä kaikki.

En tunne yhtään 13-vuotiasta, joka mielellään kertoisi ongelmistaan vieraalle aikuiselle. En yhtään. Tunnen sen sijaan monia, jotka mielellään kertovat ongelmistaan ja tunteistaan tutulle aikuiselle. Tunnen monta 13-vuotiasta, jotka ovat sitä mieltä, että he ovat tyhmiä, viallisia, erilaisia, vääriä, lihavia, liian herkkiä, tunteettomia, liian hiljaisia, liian kovaäänisiä, aggressiivisia, ilkeitä, hitaita, omituisia… Tunnen monta, jotka kantavat valtavaa taakkaa menneisyydestä, yrittävät olla kuin sitä ei olisikaan. Mutta siellä se on, tikittävä pommi, jos sitä ei koskaan pureta.

En tunne yhtään 13-vuotiasta, joka mielellään kertoisi ongelmistaan vieraalle aikuiselle. En yhtään. Tunnen sen sijaan monia, jotka mielellään kertovat ongelmistaan ja tunteistaan tutulle aikuiselle.

Olen käynyt lukemattomia keskusteluja, joissa nuori hätkähtää ja herää ahdistuksestaan, kun hänelle kertoo, että nuo tunteet ovat ihan tavallisia ja ymmärrettäviä. Mutta se ei tarkoita, että ne olisivat totuus hänestä. Toisille tämä riittää. Mutta toiset tarvitsisivat enemmän. Ammattiapua, jota on kyllä olemassa, mutta jota kaikki eivät saa. Tai joka keskeytetään, kun nuori täyttää 13.

”Mä painan sen surun ja ahdistuksen alas. Se onnistuu, jos mä saan kuunnella musiikkia. Se onnistuu, jos ihmiset ei tuu mun lähelle. Se onnistuu, jos mä saan olla rauhassa. Mut ne muut ei aina tajuu, sit ne suuttuu ja sit mä oon ihan yksin. Mä oon niin outo ja erilainen.”

Tai sitten vaan ahdistunut. Keskusteluavulla hoidettavissa. Ainakin vielä.

Olisikohan meillä parannettavaa tässä systeemissä? Onko meillä varaa olla parantamatta?

Seuraava kirjoitus:

Luottamusta lainaamassa