Tässä tilanteessa on jotain tuttua. Tänään ymmärsin mitä. Vaellus sateessa on pitkälti samanlaista kuin eläminen koronakriisissä.
Lähdet matkaan ja aurinko paistaa. Mielessä siintävät upeat maisemat, kohonnut kunto ja tunnelmalliset nuotiohetket. Rinkka on pakattu ja siellä on kaikki mitä ihminen luonnossa tarvitsee. Seura on iloista ja askel kevyt.
Kohta huomaat sadepilvet. Ne peittävät taivaan ja kaivat sadevaatteet rinkasta. Hetken aikaa olet tyytyväinen, varusteet kunnossa ja kaikki hyvin. Paitsi että vaelluskengät eivät pidä kosteutta. Niiden kyllä pitäisi ja siksi olet jättänyt kumisaappaat kotiin. Ei auta, tunnet miten märkä kenkä hiertää ja rakkula on tulossa. Eteenpäin! Täytyy toivoa, että rakkolaastareita on tarpeeksi. Illalla pääset telttaan ja vaihdat kuivat vaatteet. Sade on kastellut osan ja hiki loput. On nälkä ja kylmä.
Ollaan vaelluksen alussa. Tekisi mieli huutaa ja raivota, jonkun syyhän tämä on. Edelleen sataa ja tajuat, että on täysin mahdollista, että taitat koko matkan märissä, hiertävissä kengissä. Ymmärrät myös, että jokaiselle päivälle ei riitä kuivia vaatteita.
Tehtyäni monta vaellusta tiedän, että pahinta mitä tässä kohtaa voi tehdä, on ruveta kiukuttelemaan. Paha mieli tarttuu. Se tarttuu todella tehokkaasti. Toiseksi pahinta mitä voit tehdä, on ruveta väsyneenä poikkeamaan ohjeista. Jos vaatteet ovat märät, ne täytyy kuivata. Jos se ei ole mahdollista, täytyy olla todella varovainen, ettei kastele loppujakin varusteita. Jos et syö säännöllisesti, et jaksa. Siksi kaivat kaatosateessa märän myslipatukan taskusta ja juot jääkylmää vettä purosta, vaikka ei vähempää voisi tehdä mieli. Pitkällä vaelluksella vastuuttomuus voi viedä hengen.
Kävelet tunnista toiseen, päivästä toiseen, jalkoihin sattuu ja on kylmä. Kun ei ole kylmä, on hiki. Maisemia ei näy, nuotiota ei voi polttaa. Aina vaan sataa. Silti jokaiseen kiveen ja kantoon on keskityttävä. Jos liukastut ja loukkaannut, et pääse eteenpäin.
Voit siis kävellä ja olla huolellinen. Syödä, juoda ja pitää varusteet kuivina. Mutta on vielä jotain, mitä voit tehdä. Voit nostaa henkeä, voit olla ystävällinen, voit auttaa kaveria, vaikka ei aina huvittaisi. Matka taittuu huomattavasti helpommin, jos mieli on hyvä. Jos mukana on lapsia, voit tehdä parhaasi, että he jaksavat uskoa. Uskoa siihen, että joskus sade loppuu. Joskus kävely loppuu. Joskus ollaan perillä. Ja sitten lämmitetään sauna.
Elämä on arvaamatonta. Nyt on kaikilla vaikeaa. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Yhdessä me silti kuljemme ja jokaisen meidän valinta on, millä mielellä sen teemme. Jos saan sinut nauramaan, autathan minut yli kuohuvan joen?
Kun muistelemme vaikeaa aikaa myöhemmin, ymmärrämme, että kukaan ei täällä pärjää yksin. Ymmärrämme, että viisain kaikista oli se, joka sai muut jaksamaan, ei se, joka oli kaikessa oikeassa.
