Toiveena parempi tulevaisuus

Vuosi 2020 on kaikessa kummallisuudessaan nostanut näkyvästi esille meidän jokaisen perustarpeen tulla kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Kun arjen rutiinit järkkyvät, menot ja hälyt hiljenevät, jää jäljelle ihmisen sisäinen ääni ja tunteet koko laajassa skaalassaan. Iceheartsissa saimme havahtua siihen, että tiivis läsnäolomme joukkueiden lasten ja perheiden rinnalla kulkijoina auttoi korona-arjessa pääsemään nopeasti kiinni yksilöllisiin tukitoimiin ja toimintojen mukauttamiseen vallitseviin olosuhteisiin. Se, että lapsilla ja perheille oli valmiina tuttu ja turvallinen aikuinen, mahdollisti nopeasti luottamuksellisen tukityön ja uudenlaisen arjen rakentamisen niin, että päiviin tuli ennustettavuutta ja toivoa. Rauhallisia retkiä kalaan, ruoka-apua ulko-ovellle, läksypiiriä whatsappissa, palveluohjausta, videopuheluita, pelejä ja leirejä pienryhmissä jne.

Vuosi on tehnyt karulla tavalla näkyväksi myös yhteiskuntamme kipupisteitä ja palvelurakenteen heikkoja kohtia. Emme yhteiskuntana tavoita kaikkia avun tarvitsijoita eikä palvelut kohtaa tarpeiden kanssa. Loppuvuodesta yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi huoli nuorten väkivaltaisuudesta ja rikollisista jengeistä. Nopeasti keskustelu tuntui kärjistyneen väittelyksi rangaistuksista tai maahanmuuttopolitiikasta, jossa ihminen unohtui.

Hyvää on se, että nuorten ongelmakäyttäytymiseen havahduttiin ja ilmiöön haetaan nyt ratkaisuja laajasti. Ilokseni olen huomannut, että kärkevän keskustelunavauksen jälkeen ilmiötä tarkastellaan yhä monitahoisemmin ja nuoren koko elinkaari ja perhesiteet huomioiden. Ymmärretään, että jokainen väkivaltaisesti käyttäytyvä nuori on ollut pieni, kirkassilmäinen lapsi, joka lähtökohtaisesti katsoo maailmaa täynnä iloa ja toiveikkuutta. Joskus ilo ja toiveikkuus muuttuu näköalattomuudeksi ja irrallisuuden tunteeksi. Se ei tapahdu hetkessä vaan on usein seurausta pitkittyneestä osattomuudesta ja tuen puutteesta. Kokemusta siitä, kun kukaan ei kutsu minua, ei ole paikkaa, johon kuulua eikä merkityksen tunnetta, joka toisi valoa tulevaisuuteen. Kokemusta poissulkemisesta ja mitättömyyden tarinasta. Ei oikeita tai riittäviä tukipalveluita silloin kun niitä kipeimmin tarvitsisi. Ei tahoa, joka ottaisi kopin, välittäisi ja ohjaisi tuen piiriin.

Meillä on paljon tutkimustietoa varhaislapsuuden riskitekijöistä, joihin tulisi saada tukea varhain, paljon ennen kouluikää. Tutkimustieto ja nuorten kokemukset puhuvat painokkaasti myös sen puolesta, että lasten ja nuorten arkeen tulisi saada pysyviä aikuissuhteita ja rinnalla kulkijoita. Heitä, jotka näyttävät esimerkillä päivittäin, että maailma on hyvä ja toiseen ihmiseen voi luottaa. Luottamus ja toivo syntyvät arjessa ja ne vaativat aikaa.

Icehearts on yksi tutkitusti vaikuttava toimintamalli, jonka suurin tekijä on pysyvä aikuissuhde, joka kulkee lapsen ja perheen rinnalla arjessa. Icehearts ei yksin pelasta maailmaa mutta tiiviissä yhteistyössä toimivien peruspalveluiden kanssa voimme tehdä paljon. Meitä on jo 14 paikkakunnalla yhteensä 54 joukkuetta, se on paljon mutta valitettavasti ei lainkaan riittävästi. Saamme kulkea jo noin 800 lapsen ja perheen rinnalla kasvaen hyvään tulevaisuuteen.

Joululahjatoiveenani on nähdä Suomi, jossa ketään ei päästetä putoamaan vaan jokaisesta pidetään huolta. Suomi, jossa lasten ja perheiden palveluiden taso nostetaan kokonaisuudessaan neuvolajärjestelmän kaltaiseksi. Suomi, jossa lasten ja perheiden palveluita ohjaa tutkimustieto varhaisen tuen, suhdeperustaisuuden ja rinnalla kulkijuuden merkityksellisyydestä. Suomi, jossa päätöksiä tehdessä arvioidaan niiden vaikutukset lapsiin ja nuoriin. Kyse on tahtotilasta ja päätöksestä nähdä lasten ja perheiden tukeminen investointina hyvinvointiin, joka maksaa itsensä takaisin taloudellisina säästöinä ja inhimillisenä hyvinvointia. Iceheartsina haluamme olla osa tätä hyvinvointikokonaisuutta, osa toivoa ja merkityksellisyyttä. Yhteisellä matkalla hyvän kasvun puolesta.

Iloa ja valoa, pidetään huolta.

Edellinen kirjoitus:

Kiusaamista ja kapinaa

Seuraava kirjoitus:

Luottamus