Vähävaraisuus perheessä sulkee ovet paljon muultakin. Harrastamisen ja muun vapaa-ajan toiminnan vähyydestä lapset kärsivät etenkin kesällä. Mahdollisuudet lomanviettoon, matkailuun ja leireilyyn tai mökkeilyyn ovat vähissä.
Tyttöjen ja poikien, naisten ja miesten eroille käyttäytymisessä löytyi paljon biologisia perusteita. Olen tähän saakka ajatellut, että reiluinta on kohdella kaikkia suurin piirtein samalla lailla. Siten kulttuuriset erot sukupuolten kasvatuksessa minimoidaan. Entäs jos?
Minulla on ollut tapana kutsua tytöt omaan kotiini kahdesti vuodessa. Ihan vaan kylään. Aluksi se oli käytännön asia. En keksinyt muuta paikkaa, jossa voimme rauhassa kokkailla ison ja energisen(ehkä myös vähän sotkuisen) ryhmän kanssa. Nyt meille on muodostunut ihana perinne, jota me kaikki odotamme.
Me voisimme saada osallistuvia, tuottavia, onnellisia yhteiskunnan jäseniä huomattavasti nopeammin ja helpommin jos suostuisimme siihen, että asiat voisi hoitaa suomen kieltä taitavan ihmisen avustuksella vähän puutteellisemmallakin suomen kielen taidolla.
Salibandyssä olemme kuin huutomerkki. Huivipäisiä tyttöjä, joista lähtee paljon ääntä. Välillä tanssitaan, välillä nauretaan, suututaan lujaa ja tsempataan lujaa. Säännöt ei ihan hallussa. Mutta yritetään. Yritetään niin kovaa.
Aina harmittaa, jos oma suoritus ei ole paras mahdollinen ja kaikille sattuu virheitä. Mutta tärkeää on miten joukkueen muut pelaajat antavat palautetta.
Miten sen selittäisin – ensimmäistä kertaa ikinä ymmärsin. Sen kauhun ja epävarmuuden, jossa äiti kasvoi. Sen lapsen, jolla oli jo lapsia. Sen rohkeuden lähteä, varmistaa lapsilleen toinen tulevaisuus. Sen yksinäisyyden, jossa aina on huonompi, tyhmempi, toisen luokan kansalainen. Ja samalla kiitollinen siitä, että saa elää rauhassa.
Mitä enemmän kohtaan vihaisia lapsia – sitä varmemmaksi tulen siitä, että usein vihan takana on suru ilman ääntä. Piilotettu suru. Se ei aina poistu puhumalla, mutta ainakin tulee näkyväksi. Ja jaetuksi.
Suurin pelko jokaisella – olenko minä huono? Jos olen – minut valtaa häpeä. Se on tunne, joka kannetaan yksin. Häpeä on tunne, jota on vaikea tuntea yhdessä. Häpeä jaetaan – ja se häviää. Joukkueen voima – joukkovoima. Me.
Miten se vaikuttaa lapseen, että kokee olevansa ihminen, jota toisilla on lupa haukkua? Miten se vaikuttaa siihen, mitä lapsi uskaltaa yrittää? Miten se lapsi kohtaa toiset ihmiset?
