Kohtaaminen

Näpytän koneella hakemusta. Sohvalla vauva ja kaksi muuta lasta, lattialla äiti. Lapset pyrkivät koneelle ja äiti yrittää estää. Sanon äidille: ”Ei haittaa, mulla on kolme lasta kotona”. Tulkki kääntää ja äiti purskahtaa nauruun.

Olemme äitejä molemmat. Siinä, kun itse kävin läpi teini-iän angsteja, tämä toinen huolehti kahdesta taaperosta maassa, jossa kaikki oli sekaisin. Kuka tahansa saattoi kuolla tai hävitä milloin vain. Ruokaa oli jos oli. Jos halusi lapsilleen elämän, piti lähteä pois kotoa. Pois kaikesta, minkä tunsi tai tiesi.

Nyt me olemme Suomessa. Perhe on turvassa. Lapsia on tullut lisää. Koulussa on systeemi, sosiaalitoimessa on systeemi. Oletamme, että he tietävät ja tuntevat, miten täällä eletään. Ihmettelemme kun lapsi ei aina jaksa keskittyä. Kun ei muisteta lukea wilmaa. Kun ei olla ajoissa paikalla. Eikä aina ole tarpeeksi päällä.

Miten sen selittäisin – ensimmäistä kertaa ikinä ymmärsin. Sen kauhun ja epävarmuuden, jossa äiti kasvoi. Sen lapsen, jolla oli jo lapsia. Sen rohkeuden lähteä, varmistaa lapsilleen toinen tulevaisuus. Sen yksinäisyyden, jossa aina on huonompi, tyhmempi, toisen luokan kansalainen. Ja samalla kiitollinen siitä, että saa elää rauhassa. Mistä tuo äiti saisi voimaa vuosien taistelun, vuosien yrittämisen jälkeen vielä opetella pikaisesti kielen. Opetella pikaisesti meidän yhteiskuntamme periaatteet, koulun periaatteet ja sadat sanomattomat säännöt, joita meillä on?

Se nöyryys ja kiitollisuus, jolla äiti minut kohtaa – se saa minut häpeämään. Häpeämään, etten ole tajunnut ennen. Häpeämään, että maassamme on ihmisiä, jotka unohdetaan jonoihin. Häpeämään, että ylipäätään pohdimme sitä, miksi on vaikeaa toimia systeemin mukaan. Meidän systeemimme, sen, jonka opimme itse jo lapsesta lähtien.

Samalla olen kiitollinen. Siitä, että saamme tarjota turvaa toisille. Siitä, että opimme toisiltamme.

Lapset mönkivät tietokoneeni päällä, enkä vaihtaisi tätä hetkeä mihinkään toimistoon. Tuo äiti on minua valovuoden edellä äitiydessä.  Ja siinä hän istuu ja kiittää kyynelsilmin. Kielellä, jota en ymmärrä. Tunteen ja hetken me jaamme. Olemme ystäviä.

Nelli Niemelä Suomen Icehearts ry, Tyttötyön Kasvattaja ja Kehittäjä

Edellinen kirjoitus:

Lapsi, suru ja viha

Seuraava kirjoitus:

Mikkolan hurri