Leirin lähtöpäivä; iloista pulinaa ja säpinää. Riemullisia kohtaamisia, kuiskattavia juoruja. Odotettu kesäleiri on alkamassa – kunnes maailma pysähtyy. Yksi tytöistä saapuu bussille itkien. Hän on lohduton, erilailla kuin ikinä ennen.
Vähä vähältä syy selviää. Hänen ystävänsä, nuori tyttö, on tehnyt itsemurhan ja kuollut tänä aamuna. Tieto järkyttää meitä kaikkia. Halaukset tuntuvat pieniltä. Lohduttaminen mahdottomalta.
Luovut ystävästä, se on jo kyllin suuri suru. Sen lisäksi tulee syyllisyys, murskaava syyllisyys. Olisinko voinut estää? Miksi en osannut auttaa? Miksi hän ei pyytänyt apua?
Hylätyksi tulemisen taakka. Enkö merkinnyt hänelle mitään? Hän valitsi mielummin kuoleman, kuin elämän minun ja muiden ystäviensä kanssa.
Lisäksi on tytön perheen suru. Miten suuri se onkaan minun suruuni verrattuna. Onko minulla oikeus surra näin paljon? Onko oikeus olla samalla vihainen? “Miksi se teki sen?” kuuluu monesta suusta.
Niin, miksi?
Kysymys, jota ei kysytä; voisinko minäkin tehdä? Haluaisinko tehdä? Ja mitä tapahtuisi jos tekisin?
Ostamme kauniin kynttilän ja vaaleanpunaisia ruusun terälehtiä. Keräämme kukkia ja havuja. Laitamme ne ison puupölkyn päälle. Sytytämme kynttilän, seisomme piirissä ja kerron kaikille, mitä on tapahtunut. Olemme hiljaa ja kunnioitamme tuon meille muille tuntemattoman tytön muistoa.
Hetki on kaunis.
Puhun lyhyesti itsemurhasta. Enemmän haluan puhua elämästä. Ja puhunkin. Siitä, miten me parhaiten voimme kuolleen tytön muistoa kunnioittaa; elämällä elämämme niin hyvin kuin vain pystymme. Auttamalla toisia, antamalla toisten auttaa meitä. Muistamalla, että pahinkin tilanne menee yleensä ohi.
Lopuksi kysyn: “Mä olen kristitty, meidän muistohetket on tällaisia. Onko jonkun uskonnossa jotain, mitä on tärkeää tehdä tai sanoa tällaisessa hiljaisessa hetkessä?”
Tunnelma on harras ja yhdessä todetaan, että hiljaiset hetket taitavat olla samanlaisia joka uskonnossa. Kellään ei ole lisättävää.
Kynttilä palaa muistopöydällä, keskellä leiriä, leirin loppuun saakka. Vuorotellen sytytämme tuulessa sammuneen kynttilän ja järjestämme kukat ja havut siististi. Käymme pieniä, hiljaisia keskusteluja ja välillä ihan vaan vilkuilemme muistopöytään päin. Muutoin leiri on iloinen, äänekäs ja vauhdikas. Niinkuin elämä.
Suru tulee kun tulee. Ota se vastaan ja jaa jonkun kanssa. Anna sen olla – ja huomaat, ei sitä tarvitse pelätä.